Eino Leinon Nocturne-runo lienee suomalaisen runoaarteiston todellinen kruununjalokivi, joka on säilyttänyt vuosikymmeniä salaperäisen tenhonsa. Nocturne on useissa äänestyksissä valittu suomalaisten suosikkirunoksi, jota jopa keski-ikäiset, yleensä runoutta vieroksuvat raavaat miehetkin arvostavat. Se on kuulunut myös monen merkkimiehen, mm. presidentti Urho Kekkosen suosikkirunoihin. Tänään Nocturne lienee suositumpi kuin koskaan.

Runon renessanssia sodan jälkeen syntyneiden ikäluokkien tietoisuudessa ovat edesauttaneet taiteilija Vesa-Matti Loirin taidokas tulkinta ja säveltäjä Taisto Wesslinin sävelkieli. Nykyisin Loirin tulkitsema Nocturne kaikaa kesämökkien, huvivenesatamien ja saariston lahdelmien lomailijoiden kasettisoittimista viritellen suomalaisten kesätuntoja. Merkillisen vahvasti Leinon Nocturne (suom. Yötunnelma) sykähdyttää siis vielä tänäänkin suomalaista kuulijaa, vaikka se heijasteleekin kadonneen agraariaikakauden tuntoja ja vuosisadan vaihteen yltiötunteellisia asenteita eikä sillä ensisilmäyksellä näytä olevan mitään kytkentöjä nykypäivän elämään.

Tämä suomalaista luonnonmystiikkaa uhkuva yötunnelmaruno syntyi Eino Leinon kynästä heinäkuun 3. päivänä 1903 runoilija Otto Mannisen kotitalossa Rasinkankaalla Kangasniemen Hokan kylässä Puulaveden maisemissa. Runoa edelsi kuitenkin monivaiheinen kehittely ja useat eri versiot, kuten tohtori Aarre M. Peltonen on osoittanut. Heinäkuun alussa 1903 Leino hioi suuren mestarin taidolla runoaarteen lopulliseen muotoonsa. Eino Leinolla oli tuolloin kenties kaikkein luovin ja tehokkain työperiodinsa, jonka tuloksena syntyivät parissa kuukaudessa Helkavirsien alkuvoimaiset runot. Hän oli noihin aikoihin 24-vuotias. Tuona kesänä Leino matkusti jälleen kerran runoilijaystävänsä Otto Mannisen kotitaloon kesän viettoon. Paikka oli Leinolle tuttu jo aikaisemmilta kesiltä (1897, 1899 ja 1901), jolloin hän oli nauttinut talon vieraanvaraisuudesta ja tutustunut talon kuuluisaan saunaan ja ukko Topiaksen löylynheittotaitoon. Talonväki oli varannut Oton kesävieraalle tutun vinttihuoneen, jonka ikkunoista pilkisti näkymä Puulavedelle. Leino viihtyi hyvin tuossa runoilijankammiossa, jossa hän Mannisen mukaan tassutteli yökaudet edestakaisin ja hioi Helkavirsien runojaan.

Kesän 1903 alkupuolen säät olivat kehnonpuoleisia. Lämpötila kohosi harvoin kymmenen asteen yläpuolelle ja taivas itki alituisesti vettä. Ulkoisen, harmaan apeuden vastapainoksi molemmat runoilijat ahersivat ahkerasti kirjallisilla vainioilla. Varsinkin Leinolla oli hurja työn puuska, ”uskomaton intensiteetti”, kuten Manninen luonnehti. Miesten kaikki aika ei mennyt pelkästään töiden merkeissä vaan aikaa riitti myös erilaisille kujeiluille. Toverukset keräilivät mm. suuria kivikasoja Mannisen kotitalon pihalle ja pelloille ”kaikkien tulevien muinaistieteen professorien kiusaksi”. Illat kuluivat yleensä saunoen, sillä Leino oli kova kylpymies. Runoilijan vakiokysymys illan tullen olikin: ”Eikö pääsis kylpyyn?” Koleasta säästä huolimatta saunan jälkeen piti päästä vielä uimaan, vaikka rantaan oli kilometri matkaa. Koleuden vuoksi Leino kertoi kääriytyneensä paksuihin peitteisiin ja muistuttavansa sen vuoksi lähinnä persialaista satraappia. Hän oli vilkkaassa kirjeenvaihdossa suomenruotsalaisen kriitikkoystävänsä Olaf Homénin kanssa. Tuosta kirjeenvaihdosta saa varsin hyvän kuvan runoilijan puuhista tuona koleana kesänä. Heinäkuun 3. päivänä päiväämässään kirjeessä hän kirjoitti:

”Olen saanut uudet saappaat. Et voi kuvitella, millaisella grandezzalla nykyisin käyskentelen täällä kyläteillä mykistyneen maailman näkyvissä. Yleisesti luulevat minua metsänostajaksi. Siitä minä pidän. Eilen eräs mummo luuli minua lehmänostajaksi. Se oli minusta mautonta.”

Vaikka kirjailijan psyykkinen mielentila kirjeiden perusteella näyttääkin leikkisän iloiselta, milteipä riehakkaalta, hänen mieltään painoivat tuossa vaiheessa kuitenkin ankarat sydänsurut. Leino huokaili melankolisin Paul Verlainen sitaatein teksteissään: ”O, triste, o triste était mon áme, á cause d’ une femme” (Oi, surullinen, oi surullinen oli sydämeni vuoksi, vuoksi erään naisen). Leinon lemmenpalon kohteena oli tuolloin nuori, tummasilmäinen ylioppilas Freya Schoultz, joka eloisuudellaan ja eksoottisella ulkonäöllään keräsi ympärilleen taajan joukon ihailijoita. Tälle helsinkiläiskaunottarelle Leino omisti tuossa vaiheessa herkimmät runonsa. Runoilijan ponnistelut eivät valuneetkaan hiekkaan, sillä lemmenpalon kohteesta tuli sittemmin hänen vaimonsa. Freya Schoultzia onkin kiittäminen Nocturnen herkkyydestä.

Tätä Leinon runoaarteiston arvohelmeä, suomalaisen kesäyön luonnonmystiikkaa henkivää runoa on yleisesti analysoitu ennen kaikkea yksilöpsykologisesta näkökulmasta. Sen sijaan runon maisemaesteettiset ja topografiset kytkennät ovat jääneet lähes huomiotta. Nocturnen arvostus johtuu ennen kaikkea siitä, että se hivelee taidokkaasti kaikkia aistejamme ja synnyttää yksinkertaisin vedoin kolmiulotteisen maisemallisen mielikuvan, jossa on runsaasti lähimaisemaan liittyviä yksityiskohtia, mutta niiden vastakohtana on useita taiturimaisesti vedeltyjä avomaiseman elementtejä.

Mistä ovat lähtöisin runon maisemalliset piirteet ja mihin se olisi paikallistettavissa? Runon maisemallisia viittauksia on vähänlaisesti, mutta niitä on kuitenkin riittävästi runon ankkuroimiseksi johonkin paikkaan. Vaikka Leino kirjoitti runonsa Kangasniemen Hokan kylässä Rasinkankaan vinttikamarissa, Nocturne-runon maisemakuva on varsin helposti löydettävissä Eino Leinon kotiseudulta Paltaniemeltä, Oulujärven rantamilta, missä hän vietti varhaislapsuutensa. Runon alkusäkeessä mainittu ruislintu, tunnetaan nykyisin ruisrääkkänä (Crex crex). Tämä rantakanoihin kuuluva lintu esiintyy nykyisin suhteellisen harvinaisena pelloilla ja rantaniityillä Etelä- ja Keski-Suomessa. Vuosisadan alkupuolella se oli vielä melko yleinen Kainuunkin kulmakunnilla. Myöhemmin linnun kannat heikkenivät maatalouden koneistumisen ja salaojituksen myötä, sillä ruisrääkät eivät löytäneet riittävän suojaisia pesintäpaikkoja. Varsinkin niittokoneet muodostuivat terineen kohtalokkaiksi ruisrääkälle. Tänään ruisrääkkä on uhanalaisimpia lintujamme. Sen ääntely ei ole kovin kaunista, mutta linnun kaksitavuinen, jopa tuntikausia jatkuva sinnikäs ja kantava narina vaimeine murahduksineen toi runoilijan mieleen täysikuisen, hämyisen kesäyön Paltaniemen rantamilla.

Toisena kiintopisteenä runossa esiintyy kaskenpoltto, jonka savut olivat sangen yleisiä Paltaniemellä ja muualla Kainuussa vielä vuosisadan vaihteessa. Muualta Suomesta tämä arkaaisen maatalouden muoto oli tuolloin jo lähes hävinnyt. Ehkä kaikkein vankin runon maantieteellisistä ankkureista liittyy mainintaan vaaran siintämisestä. Runokuvaa muokatessaan Leinolla oli mitä ilmeisimmin mielessään Oulujärven Paltaselän pohjoispuolinen vaaramaisema, jossa hieman yli 200-metriset Kives- ja Kiehimävaara kohoavat jyhkeinä. Sinertävät vaarat siintävät myös hämyisinä kesäöinä Paltaniemen törmille yli avaran Oulujärven Paltaselän. Runossa mainittu vanamo (Linnea borealis) on yleinen kasvi Leinon kotiseudulla. Tämä hento, vaatimattoman havumetsien ja kuivan kankaremaan kasvi levittää ympärilleen huumaavaa tuoksua, joka korostuu erityisesti kesäöinä.

Nocturnen loppupuolella esiintyvä ”hiiden vuori” – sanapari esiintyy ainakin Leinon Kivesvaaralaiset-runoelmassa. Leino paikansi sen jonnekin Paltamon Kivesvaaran seutuville, jossa hän samoili 1890- luvun puolivälissä kolutessaan purrellaan Paltaselän pohjoisrantoja ja riiatessaan Antinlahden piikapikkaraisia. Paikkakuntalaisten keskuudessa eläneiden tarinoiden mukaan vaaralla oli hiidenaarre. Nocturnen maisemallinen esikuva on siis löydettävissä Oulujärven Paltaniemeltä.

Mutta olipa suuren runon maisemallinen esikuva siellä tai täällä, runon tenho on siinä, että jokainen suomalainen kykenee Leinon Nocturnen siivittämänä loihtimaan oman kesäyön maisemansa. Nocturnen herkät säkeet puhuttelevat meitä suomalaisia niin kauan kuin me säilytämme yhteyden luontoon ja arvostamme sen kauneutta.

Reijo Heikkinen

Alkuperäistä Nocturnen käsikirjoitusta säilytetään SKS:n kokoelmissa:

NOCTURNE
”Ruislinnun laulu korvissani,
tähkäpäiden päällä täysi kuu;
kesäyön on onni omanani,
kaskisavuun laaksot verhouu.
En ma iloitse, en sure, huokaa;
mutta metsän tummuus mulle tuokaa,
puunto pilven, johon päivä hukkuu,
siinto vaaran tuulisen, mi nukkuu,
tuoksut vanamon ja varjot veen;
niistä sydämeni laulun teen.

Sulle laulan neiti, kesäheinä,
sydämeni suuri hiljaisuus,
uskontoni, soipa säveleinä,
tammenlehvä-seppel vehryt, uus.
En ma enää aja virvatulta,
omani on Hiiden vuoren kulta;
pienentyy mun ympär’ elon piiri;
aika seisoo, nukkuu tuuliviiri;
edessäni hämäräinen tie
tuntemattomahan tupaan vie.”

Eino Leino 3.7.1903