”Kuohut paistaa niin heleästi
kuollut ajaa niin keveästi
eikös piikainen pelkää?

Yhden yön ajan jäätä vain
yksi-öisellä orhillaan
Manamansalon saareen.

Sillä kuihtuu ne ruusut rukat,
mutt nousee ne murhekuvat
ijäksi ihmisen mieleen.

Sill’ on hiljaisen onnen lipas,
jonka hirmu mua kerran hipas,
siksi sinne ma matkaan.

Liian varhain sa sinne käyt,
myöhään, myöhään, ah sieltä näyt,
tuon turhan tuskasi vuoksi!

Niinpä lienenkin helkaheinä,
särjyn särkynyt säveleinä.
Manamat ne on tulleet.

Kysytty mun ei puolta mieltäin,
koska sun mä löysin tieltäin,
suuri sulhoni, armas.

Enkä koskaan mä kysynyt sulta,
milloin olit minun oma kulta.
Tänne jälkeni päätyi.

Eikö pelkää se pieni piika?
Mulle tääkin on onni liika-
kumpasetkin on kuolleet.

Täällä täytenä päivä herää,
koska keräävät päivän kerää
nuoret nurmen jo kuolleet.”

Eino Leino

Manamansalo-runo on julkaistu Nuoressa Suomessa vuonna 1924.