Motto
Joki juoksis johonkin,
jos ei penkereet piättelisi.
Kajaaninjoki
Tieteisoppaiden mukaan joki on ”luonnonuomassa liikkuva vesivirta, joka alkaa lähteestä, järvestä, puroista tai jäätikön sulamisvesistä ja laskee yleensä mereen tai järveen. Pääjoki kaikkine sivujokineen muodostaa joiston eli jokisysteemin. Alue, jolta joisto saa vetensä, on vesistö- eli sadealue. Vedenjakajat erottavat joistot toisistaan. Jos kaksi joistoa on yhteydessä keskenään, on kyseessä bifurkaatio.”
Maapallon pisin joki on 6671 kilometrin mittainen Niili-Kagera. Euroopan pisin on puolestaan 3670 kilometrin mittainen Volga. Suomen pisin on 593 kilometrinen Kemijoki. Amazonilla, joka on lähes Niilin pituinen, 6 518 kilometriä, on suurin maailman suurin vesistöalue, joka on 7,05 milj. km2 ja suurin keskimääräinen vesimäärä, 95 000 m3/s.
Kajaanin halki virtaava Kajaaninjoki ei ole aivan Niilin mittainen eikä Amazonin veroinen vesimäärältään, mutta onpahan kuitenkin melkoinen joki. Se saa vetensä Sotkamon reittiin kuuluvasta Nuasjärvestä eli Nuasesta, joka on pinta-alaltaan 67 km2:n suuruinen ja 137 metriä merenpinnan yläpuolella sijaitseva jylhärantainen Sotkamoon ja Kajaaniin rajoittuva järvi. Vähäsaarinen Nuasjärvi paljastaa komean selkänsä Vuokatinvaaralle kiivenneille. Sen kauneutta ovat monet runoilijat, kirjailijat ja taidemaalarit sekä valokuvaajat ihailleet. Nuasjärvi kerää vetensä Pirttijärvestä ja Jormasjärvestä ja laskee itse Rehjan ja vuolasvirtaisen Kajaaninjoen kautta Oulujärveen.
Kajaaninjoki – jääkauden perintö
Noin 10 000 vuotta sitten koko Pohjois-Eurooppa oli paikoin jopa yli kolmen kilometrin vahvuisten jäämassojen peitossa. Ilmaston lämpenemisen johdosta jääkuori alkoi sulaa ja vetäytyä länteen päin. Kainuun vapautuminen jäistä alkoi kaakosta Kuhmon suunnalta noin 7700 eKr. eli 9700 vuotta sitten. Oulujärven seudulta jää väistyi tutkijoiden selvitysten mukaan noin 7400–7100 e.Kr. Vaikka jää sulikin, ei maa heti paljastunut vaan lepäsi mahtavan Paltamosta Keski-Ruotsiin ulottuvan Ancylusjärven (6800–5000 eKr.) alla. Vain korkeimpien vaarojen, kuten Vuokatin vaarojen laet rikkoivat saarina aavan vesilakeuden. Vielä noin 6500 vuotta eKr. tämän suurjärven lahti kurottui Paltamossa Kiehimänjokeen, jonka Kaarteen Kitusenmutkan seudulta on löydetty vanhimmat merkit ihmiselämästä Kainuussa. Varsin nopeasti vesimassat kuitenkin väistyivät ja Oulujärvi kuroutui omaksi altaakseen noin 6400–6300 eKr.
Alkuvaiheessa järvi ei ollut yhtä avaraselkäinen kuin nykyisin vaan pinta-alaltaan vain noin puolet nykyisestä. Vuosisatojen kuluessa jääkauden painamat maamassat alkoivat vähitellen kohota, voimakkaimmin Vaalankurkussa, johon muodostui eräänlainen kynnys, joka puolestaan hidasti veden virtaamista länteen. Niinpä Oulujärvi hitaasti, mutta varmasti kallistui itään päin ja sen vesialueet laajenivat huomattavasti.
Maankallistuminen ja järvien kehitys vaikutti myös jokien muotoutumiseen. Koska jäiden sulamisvesiä oli runsaasti, joet kuluttivat uomiaan tehokkaasti leikkautuen syvälle jääkauden viimevaiheessa muotoutuneisiin laaksontäytteisiin ja siirtäen suuria määriä hiekkaa ja soraa jokisuihin. Kainuussakin joet olivat aluksi jään patoamien järvien purkausväyliä ja ne olivat tuolloin hyvin vuolasvirtaisia.
Kajaaninjoki muotoutui suunnilleen samoihin aikoihin kuin Oulujärvikin. Siitä muodostui Kainuun itäisten vesialueiden Sotkamon reittiin kuuluvien järvenselkien lasku-uoma. Sitä kautta Ylämaiden vesimassat pääsivät virtaamaan lyhyintä reittiä alapuoliseen Oulujärveen. Ilmeisesti noihin aikoihin ylä- ja alapuolisten vesistöjen korkeusero oli huomattavasti suurempi, jopa kymmeniä metrejä ja virta sen vuoksi paljon vuolaampi kuin nykyisin.
Joen Oulujärveen laskeva suuosa oli myös nykyistä huomattavasti kapeampi ja joki yhtenäinen aina Paltasalmeen asti. Järven kallistuminen aiheutti kuitenkin vähitellen sen, etteivät ylävedet päässeet yhtä liukkaasti yhtymään Oulujärveen kuin aikaisemmin ja etsiytyivät jokisuun alaville alueille eteläsuuntaan. Näin muodostuivat Kajaaninjoen suuosassa olevat Paltajärvi ja Sokajärvi. Veden kulkusuunnan muutoksia helpotti se, että Paltaniemellä ja Koutaniemellä oli paksuja jääkauden lopussa muodostuneita hiekkapatjoja, jotka vyöryivät vedennousun myötä järveen. Tuloksena olivat seudulle tyypilliset hiekkapaltteet, vyöryvät törmät ja matalat rantamat.
Paltasalmi lienee aikaisemmin ollut nykyistä paljon kapeampi. Vanhojen tarinoiden mukaan se oli vielä muutama miespolvi sitten niin kapea, että mies olisi voinut heittää palavan kekäleen rannalta toiselle. Nyt se ei enää ole mahdollista.
Kajaaninjoki on ollut vuolaimmillaan Koivu- ja Ämmäkoskien kohdalla, jossa vahva kallioperä tiukimmin pisti vastaan virran kuluttaville voimille. Hitaasti, mutta varmasti vesimassat ovat uurtaneet kuitenkin 201 metriä korkean Pöllyvaaran alapuolella olevaan liuskeiseen kallioperään syvän, joelle jyhkeän luonteen antavan kulku-uoman. Kokonaan kallioperä ei kuitenkaan antanut periksi vaan siihen jäi kaksi järeätä kynnystä, joiden ylitse vesimassojen oli rynnättävä. Nämä kynnykset, Koivukoski ja Ämmäkoski ovatkin antaneet koko Kajaaninjoelle oman, jylisevän leimansa.
Vuolas virta
Kajaaninjoen nimi on ollut käytössä vasta alun parisataa vuotta, sillä aikaisemmin se tunnettiin nimillä Vuohenginjoki, Vuohenkijoki tai pelkästään vain Vuohenki. Nimi lienee lapin kieltä. Joesta on käyttetty myös nimeä Ämmänjoki, Ämmäkosken mukaan. Ämmä on Kainuun murteissa tarkoittanut isoäidin kunnioittavaa nimeä, joka on annettu myös suurille koskille.
Kajaaninjoessa oleva Ämmäkoski ei suinkaan ole ainoa Ämmäkoski Kainuussa vaan samannimisiä koskia on myös Ämmänsaaressa Suomussalmella, Sotkamon Lontanjoessa, Kuhmon Lammasperällä ja Hyrynsalmen Nuottijoessa. Kajaaninjoen Ämmäkoski on näistä koskista kuitenkin kaikkein suurin ja tunnetuin. Kajaaninjoki-nimi vakiintui varsinaisesti vasta tällä vuosisadalla ja juontuu tietenkin Kajaanin kaupungista. Joki muodosti aikaisemmin Kajaanin ja Kajaanin maalaiskunnan rajajoen, mutta kuntaliitoksen jälkeen se virtaa Kajaanin ydinkeskustan halki.
Kajaaninjoki kerää vetensä laajalta Sotkamon reitiltä, Sotkamon ja Kuhmon kirkkaista, solisevista purosista, tummasilmäisistä lammista, aavoilta soilta ja yhdeksästä joesta, jotka luovuttavat vetensä valuma-alueen suuriin järviin. Niistä voidaan mainita ainakin tärkeimmät Lentua, Ontojärvi, Kiimasjärvi, Nuasjärvi ja Rehja. Joen valuma-alue on pinta-alaltaan noin 7300 neliökilometriä. Ennen Koivukosken rakentamista joen valuma-alueeksi ilmoitettiin 7400 neliökilometriä.
Petäisenniska
Rehjanselän vedet työntyvät viimein Petäisenniskaan keskimäärin 92 kuutiometrin sekunttivauhdilla. Joen suurin virtauma, rajujen kevättulvien aikana, on saattanut olla jopa 396 kuutiota sekunnissa, mutta kuivien kesien aikaan joki saattaa lähes kuivua ja virtauma on jäänyt jopa vaivaiseen 18 kuutioon sekunnissa. Ennen kuin Kajaaninjoki joutui säännöstelyn piiriin, virtasi siinä kesäkuussa, jolloin se oli vuolaimmillaan, keskimäärin noin 190 kuutiota sekunnissa. Vastaavasti vähäisin virtauma oli maalis – huhtikuussa, jolloin virtaus oli vain noin 40 kuutiota.
Rehjanselkä, josta Kajaaninjoki saa vetensä, on nykyisin 137,4 metrin korkeudella meren pinnasta. Sen alapuolisen Oulujärven keskikorkeus on puolestaan 122,2 metriä meren pinnasta. Kajaaninjoen putouskorkeus on näin ollen 15,2 metriä. Vuosisadan alkupuolella, jolloin Kajaaninjoen koskia ei ollut vielä padottu, putouskorkeudeksi ilmoitettiin 14 metriä.
Joen putouskorkeus on varsin suuri, kun ottaa huomioon Kajaaninjoen vähäisen pituuden. Joen pituuden ilmaiseminen ei ole aivan yksiselitteinen asia, sillä eri lähteissä pituus on vaihdellut kolmesta kilometristä 9,5 kilometriin. Epätarkkuus johtuu ilmeisesti siitä, että joen pituus on mitattu eri kohdista.
Joen alkukohta on varsin helppo ilmoittaa, sillä useimmissa lähteissä alkukohdaksi on mainittu Petäisenniska, jota on pidettävä Rehjan luusuana. Mihin Kajaaninjoki päättyy, onkin jo visaisempi kysymys. Jos joen katsotaan päättyvän siinä kohdassa, missä se yhtyy Paltajärveen eli Parkinniemen ja Jokivarren välissä, joen pituudeksi tulee noin kahdeksan kilometriä. Jos taas etäisyys lasketaan Paltasalmeen, kuten usein käytännössä tehdään, joen kokonaispituudeksi tulee noin 11 kilometriä.
1800-luvulla vallinneen käsityksen mukaan Kajaaninjoki alkoi vasta Ämmäkosken alapuolelta, mikä selittää eräissä lähteissä mainitun kolmen kilometrin minimipituuden. Koivukosken voimalaitoksen rakennussuunnitelmissa joen pituudeksi ilmoitettiin 1940-luvun alussa 9,5 kilometriä. Useimmissa nykyisissä lähteissä joen pituutena pidetään kahdeksaa kilometriä, niin myös tässä esityksessä.
Yli 15 metrin putouskorkeus kahdeksan kilometrin matkalla osoittaa selvästi, että joki on poikkeuksellisen vuolas. Suomen jokien keskikaltevuus on useimmiten alle metrin jokaista jokikilometriä kohden, esimerkiksi Kemijoen keskikaltevuus on vain 64 senttiä ja Tornionjoen noin 70 senttiä jokikilometriä kohden. Erityisen vuolaana jokena pidetään sellaista virtaa, jonka kaltevuus ylittää 1,6 metriä kilometriä kohden. Kajaaninjoen kaltevuus on noin 1,9 metriä jokikilometrillä, mikä on aivan huippulukuja.
Joen kosket
Kajaaninjoessa oli sen vapaana virratessa useita koskia, joista osa on kuitenkin hävinnyt joen patoamisen vuoksi. Aivan joen alkutaipaleella oli vuolas noin 470 metrin mittainen ja putouskorkeudeltaan 2,4 metriä korkea Petäiskoski. Sen alapuolista Kissasaaren eteläpuolella olevaa väylää nimitettiin Kissakoskeksi. Sitä seurasi puolestaan noin 800 metriä pitkä suvanto, jonka jälkeen vuorossa oli noin 100 metrinen 1,6 metriä korkea Kalliokoski (myös Kallioisenkoskena tunnettu). Tamppisaari jakoi kosken kahteen väylään, joista oikeanpuoleista kutsuttiin aiemmin Kuurnankoskeksi ja sen alapuolista osaa Sipiseksi.
Vaikka mainitut kosket olivat varsinkin tulva-aikoihin hyvinkin vuolaita, olivat niitä seuraavat Koivukoski ja Ämmäkoski aivan omaa luokkaansa. Alaspäin syöksyessään vesimassat puristuivat yhä kapeampaan kalliouomaan ja vyöryivät viimein 445 metriä pitkään ja 4,7 metriä korkeaan Koivukoskeen. Se oli vapaan Kajaaninjoen korkein ja voimakkain koski, josta vesimassat joko työntyivät hurjina oikealla puolella olevaan Kyynäspäänniemen rajaamaan lahdelmaan, mistä virta epätoivoisesti pyörteillen etsi ulospääsyä ja vain vaivoin onnistui työntymään takaisin pääuomaan, tai kiitivät sitten kosken vasemmalta puolen kohti Linnansaarta ja sen takana jylisevää Ämmäkoskea.
Koivukosken alapuolinen jokiosuus
Vaikka Ämmäkoski ei putouskorkeudeltaan eikä energiateholtaan yltänyt aivan Koivukosken lukemiin, oli se kuitenkin Kajaaninjoen koskien todellinen kuningatar, Grand Finale, suuri finaali, jonka jyly kantautui yli kaupungin. Ämmäkosken pituus oli ennen sen valjastusta 225 metriä ja putouskorkeus 4,5 metriä. Se oli itse asiassa enemmänkin putous kuin koski. Jos joku onneton joutui sen kuohuihin veneellään, kuten joskus tapahtui, hänellä ei ollut pienintäkään toivoa selvitä putouksen kurimuksista ehjin nahoin.
Ämmäkosken jälkeen virran juoksu tasoittui ja vakaasti ja määrätietoisesti se kiersi vasemmalle jäävän Tihisenniemen ja sen jälkeen oikealle jäävän Kontiosaaren kunnes sulautui Paltajärven aaltoihin ja työntyi viimein Paltasalmen kautta Oulujärven Paltaselän vesimassoihin.
Kajaaninjoki on muuttunut paljon noista päivistä. Ämmäkosken ja Koivukosken patoamisen jälkeen joen ilme on kokonaan toinen. Sitä on ryhdytty säännöstelemään voimalaitosten tarpeisiin ja joen virtaus on verkkaisempi kuin aikaisemmin. Nykyisin Kajaaninjoki lasketaan keväisin lähes kuivaksi, jolloin liekopuut ja kannokot paljastuvat lietteisestä pohjasta törröttäen kuin kummituseläimet pitkin Tamppisaaren alapuolisia Kuurnan rantoja. Veden ollessa alimmillaan virta on näivettynyt kapeaksi, melkein vaivaiseksi puroseksi, joka vaivihkaa lirisee kohti Koivukosken turbiineita. Kun jokiuoma sitten täyttyy, Koivukosken yläpuolinen jokiuoma paisuu melkoiseksi vesiaavaksi.
Joen saaret
Joessa on myös muutamia pieniä saaria. Petäiskoskessa, sen vasemmassa mutkassa on muutaman aarin suuruinen Onnen- ja Autuuden saari, josta on käytetty myös nimiä Hupisaari, Onnellisten saari, Onnellisten luoto, Rauhansaari ja eräitä ruotsinkielisiä nimiä. Kajaanin seudun säätyläiset pitivät siellä viime vuosisadalla usein kesäjuhliaan.
Sen jälkeen kun Nälkäkanava aikoinaan rakennettiin Petäisenkosken kiertämiseksi, muodostui 0,08 hehtaarin suuruisesta kivikkoisesta Pajaniemestä itse asiassa saari. Paikka onkin nykyisin merkitty karttoihin Petäissaaren nimellä. Petäisen alapuolella on lisäksi 0,035 hehtaarin suuruinen, lepikkoinen Kissasaari ja Kallioistenkosken oikealla puolella kallioinen Tamppisaari. Se oli aikaisemmin huomattavasti suurempi pinta-alaltaan, mutta joen patoamisen jälkeen vesi nousi ja peitti huomattavan osan siitä. Saari on jakaantunut nyt kahteen osaan, joista itäisempi on vain pienehkö vitikkoinen kari, monien vesilintujen pesimäluoto. Näiden lisäksi Koivukosken yläpuolella on muutamia pieniä myhkyräluotoja, mm. Limppu ja Karttu, joissa nykyisin kasvaa jo varsin jykevää puustoa. Luotojen ympärillä parveilee kesäiltaisin sankkoja hyttysparvia, vaikka ne sijaitsevat aivan Kajaanin keskustassa ja läheisyydessä kulkevalla sillalla käy jatkuva liikenne.
Joen kuuluisin saari on tietenkin Ämmäkosken yläpuolella oleva Linnansaari tai Linnasaari, joka on vuosisatojen ajan jaksanut pitää puoliaan voimakkaan virran keskellä. Se oli aikaisemmin paljon pienempi, mutta linnan rakentamisen jälkeen sen rantamia on tavan takaa vahvistettu vuolteen kuluttavaa vaikutusta vastaan. Sen nykyisin noin 100 metriä pitkä ja noin 50 metriä leveä luoto, johon ei juuri muuta sovikaan kuin yksi vanha linnanraunio.
Ämmäkosken alapuolisessa jokiuomassa ei saaria varsinaisesti enää ole, jollei sellaisena pidetä Kontiosaarta, joka aikaisemmin on voinut olla saari, mutta nykyisin se on Ison Särkilahden ja Pienen Särkilahden väliin jäävä niemeke.
Kajaaninjoen vesialueeseen kuuluu myös pienehkö, idyllinen Kaupunginlampi, joka vähäisen uoman kautta laskee vetensä Ämmäkosken alapuoliseen virtaan. Kaupunginlampi, joka muodoltaan on kolmiomainen, on itälänsisuunnassa noin 600 metriä leveä ja pohjois-eteläsuunnassa noin 500 metriä pitkä. Se saa vetensä pääasiassa Vimpelinvaaran kupeessa olevasta Vimpelinlammesta, josta Pyykönpuro laskee luikerrellen lammen länsikulmaan. Osan vedestään lampi saa myös sen eteläkulmaan laskevasta vähäisestä purosta, jolle kaupunkilaiset antoivat aikoinaan vähemmän mairittelevan Paskapuro-nimen. Se ei vastaa enää todellisuutta ja puro on nykyisin suurimman osan vuotta lähes kuiva. Kaupunginlampi on mutapohjastaan huolimatta ollut vuosikymmenten ajan kaupunkilaisten suosima virkistyskohde, talvisin luistelukenttä ja hiihtomaasto ja kesäisin, lammen ympärillä olleiden parkkuujätteiden korjuun jälkeen, suosittu uimapaikka.
Kajaaninjoen voimalat
Nykyisin Kajaaninjoessa ei enää ole vapaana virtaavia koskia. Vuonna 1943 valjastettiin Koivukoski, minkä seurauksena vesi nousi yläpuolisessa joessa ja siinä olleet kosket hävisivät ja laajat rantamat jäivät veden alle. Koivukosken voimalan putouskorkeus vaihtelee 6,3 – 8,7 metrissä riippuen veden korkeudesta. Sen energiateho on noin 6,8 MW. Koivukosken alapuolella on sitten Ämmäkosken voimala, jonka Kajaani-yhtiö rakensi vuonna 1917. Voimalan nykyinen putouskorkeus on 6,5-8,7 metriä ja teho 4-5 MW. 1980-luvulla Kajaaninjoen energiantuotantoa vielä tehostettiin rakentamalla Petäisenniskasta 50 metrin syvyydessä maan alla kulkeva tunnelivoimala Ämmäkosken alapuolelle. Energian tuotannon tehostumisen seurauksena joen virtauma heikkeni ja Kajaaninjoen virran voima kesyyntyi entisestään. Sen vesikin sameutui muutoksen seurauksena.
Emäjoki
Emäjoki on Hyrynsalmen reitin pääjoki Kainuussa. Se alkaa Suomussamen Kiantajärvestä, joka 185 neliökilometrin suuruinen ja 199 metrin korkeudella meren pinnan yläpuolella oleva järviallas. Kiantajärvi haarautuu kahdeksi lahdeksi ja liittyy etelässä Niskanselkään, josta Emäjoki saa alkunsa. Kiantajärveä säännöstellään Ämmän vesivoimalan avulla. Muita voimaloita Ämmän ohella ovat Aittokoski, Seitenoikea ja Leppikoski. Joen yläjuoksua kutsutaan Kiannanjoeksi ja alajuoksua Ristijärven Iijärvestä lähtien Kiehmänjoeksi. Joen kokonaispituus on 105 kilometriä, josta Emäjoen osuus on 65 km.
Ancylus-jääjärven aikana Kiehimäjoki oli eräänlainen lahti ja sen rantamilla asuivat Kainuun ensimmäiset asukkaat heti viimeisen jääkauden jälkeen. Paltamon esihistoria ulottuu kauas. Tutkija Ari Siiriäinen on löytänyt Kaarteen ja Kitusenmutkan seudulta ilmeisesti Kainuun kaikkein vanhimmat kivikautiset esineet, jotka todistavat ihmisten liikkuneen seudulla jo noin 8500 vuotta sitten. Esihistorialliselta ajalta on myös kuuluisa Paltamon karhunpääkirves, joka iäksi on arvioitu noin 3000 vuotta. Esine kuuluu Huittisten hirvenpään ohella maamme arvokkaimpiin esihistoriallisiin löytöihin.
Emäjoki oli aikoinaan Ylä-Kainuun tervatalonpoikien tärkeä kulkuväylä, kun he kuljettivat tervojaan Ouluun. Erityisen vaarallinen koski oli Seitenoikeankoski, jossa piti olla ammattinsa osaavat ja valantehneet laskumiehet. Kosken nimi tuli siitä, että laskumiehen oli käännettävä paltamoa eli tervavenettä seitsemän kertaa oikealle, jotta selviäisi kosken kuohuista. Moni tervavene kaatui sen pyörteissä ja tervatalonpoikia hukkui Seitenoikeankoskeen. Myöhemmin 1900-luvulla Emäjoesta tuli tärkeä puutavaran kuljetusväylä, johon rakennettiin uittolaitteet. Joella oli uittoa vielä 1990-luvun alussa, mutta kun se loppui Oulujärveltä hieman myöhemmin, loppui uitto Emäjoeltakin. Sen uittolaitteet purettiin ja joki hiljeni.
Emäjoki ja siihen laskevat purot olivat aikoinaan Kainuun parhaita raakkupaikkoja. Joesta pyydettiin jokihelmisimpukoita eli raakkuja 1880-luvulta lähtien. Tunnettuja pyytäjiä olivat Kalle Oikarinen eli Simpukka-Kalle ja Lauri Keränen eli Ressan Lassi, tunnettu kansanpelimanni. Emäjoen vesi oli kirkasta ja joessa oli paikoin hyvä hiekkapohja, jossa raakut viihtyivät. Helmestyksen korkeasuhdanne sattui Emäjoella 1920- ja 1930-luvuille ja sodan jälkeen, jolloin alueella liikkui myös sukeltajia, jotka sukelluslaitteiden avulla nostivat tuhansia raakkuja rannalle. Päiväsaaliit saattoivat olla jopa 4000 raakkua.
Emäjoen luonne muuttui rajusti 1950- ja 1960-luvulla, jolloin Emäjoella aloitettiin voimalaitosrakentaminen. Joen rantamille ilmaantui mm. suuria maansiirtokoneita, jotka olivat kivitalon kokoisia jättiläisiä. Massiivisin oli Marion 7400 –niminen laahuukaivinkone. Sen parametrit olivat järeitä: sen paino oli noin 600 tonnia, puomin pituus oli yli 60 metriä, kävelynopeus oli 240 m/ tunnissa, kääntönopeus 2,15 r/min., kaivuusäde oli 58 m, kaivuusyvyys 41 m, maksimiveto 68 tn, sen kauhat olivat kuuden ja kahden kuution vetoiset ja vetovaijerin paksuus oli 50 mm ja nostovaijerin paksuus 45 mm. Se kaivoi Emäjoella maamassoja kaikkiaan 5,5 miljoonaa kuutiota. Joen pohjaa syvennettiin ja maamassat nostettiin rantamille ja jokeen tehtiin keinotekoisia saaria.
Rakennustöiden tuloksena syntyivät Ämmäkosken ja Aittokosken voimalaitoksen Suomussalmelle 1959 ja Seitenoikean voimalaitos Hyrynsalmen ja Ristijärven rajalle 1961. Voimalaitoksen itäpuolelle syntyi nykyisinkin näkyvä Seitenoikean tekojärvi, jonka rannalla on autojen pysäyspaikka.
Emäjoki muuttuu sitten Ristijärven Iijärvestä Kiehimänjoeksi. Nimi tulee siitä, että joki pyörteilee voimakkaasti laskiessaan Oulujärven Paltaselkään. Joen suussa toimi aikoinaan kapulalossi, kunnes sen ylitse rakennettiin rautatiesilta, kun junaliikenne alkoi Kontiomäeltä Ouluun 1926. Kiehimästä kehittyi 1900-luvun alussa vähitellen Paltamon kuntakeskus, kun Paltaniemi oli liian kaukana mela- ja mieslahtelaisten mielestä. Maantiesilta tuli 1960-luvulla.
Varisjoki
Paltamon Varisjokeen liittyy mielenkiintoinen vaihe 1800-luvulla. Joen rantamalla asusteli 1860-luvulla Kiveksen rosvoiksi kutsuttu joukko, joka ahdisteli Oulujärven rantakylien asukkaita. Varisjoessa sijaitsi vuosina 1852–1859 Kiveksen apuruukki. Ruukkilaiset asettuivat seudulle, pystyttivät ruukkirakennukset ja ryhtyivät hyödyntämään lähiseudun suo- ja järvimalmiesiintymiä. Teknisen ja metallurgisen kehityksen myötä ruukin toiminta kävi kannattamattomaksi ja sen oli lopetettava toimintansa. Monet ruukkilaiset jäivät sen seurauksena työttömiksi vailla minkäänlaista toimeentuloturvaa. Niinpä he ja joukko Kiveskylän muita miehiä muodostivat rosvojoukon, joka yön pimeinä tunteina kävi tyhjentelemässä Oulujärven rantamien talollisten viljalaareja. Nämä Kiveksen rosvoiksi kutsutut miehet harjoittivat myös merirosvousta Paltaselällä Karhusaaren ja Toukansaaren kupeella.
Oulujärvellä riehuneiden Kiveksen rosvojen tukikohta oli Ärjänsaari. Kiveksen rosvot, joita johti mm. Patju-Heikiksi kutsuttu mies, ryöstivät Palta- ja Ärjänselällä tervansoutajilta voipyttyjä ja tervaa sekä ruokaa. He jakoivat saalistaan Kivesjärven kyläläisten kanssa, joten kukaan ei ilmiantanut heitä. Kiveksen rosvot pitivät Oulujärven rantamien talonpoikia pelossa, kunnes heidät saatiin kiinni, tuomittiin 1867 ja ruoskinttiin Kajaanin Raatihuoneentorilla opiksi ja ojennukseksi. He ovat olleet tiettävästi ainoat Suomen sisävesien järvirosvot.
Kiveksen ruukin rauniot
Mainuanjoki
Mainuanjärvestä alkava pikkujoki virtaa pitkät taipaleet verkkaisina suvantoina. Joessa on muutamia rauhallisesti kuohuvia noin 4 metriä leveitä koskia. Rannat ovat reheviä ja joen vesi on tummaa. Lähes kymmenen kilometrin pituinen kalastusalue alkaa 5-tiestä alavirtaan Kotirannankoskelta ja Vuoreslahdentien siltaan asti. Koskikalastajia kiinnostavin ja runsasvetisin koskialue löytyy aivan alajuoksulta Kosken kylältä. Koulun ja talojen lähellä kuohuvan kosken rannat ovat pääosin vapaasti kalastettavissa. Kosken kylällä, samoin kuin koko Mainuanjoella täytyy kalastajan huomioida kesämökit ja ranta-asutus. Mainuanjoki
Pienen ja tummavetisen joen suvannoissa on haukia, mutta koskista on saatu jopa parin kilon painoisia taimenia. Pikkujoessa kasvaneet taimenet ovat tummia, arkoja ja haastavia pyydettäviä. Harjuskanta on kotiutettu jokeen 90-luvulla. Luonnonkalaston täydennykseksi kalaveden osakaskunta istuttaa jokeen pyyntikokoisia taimenia.
Reijo Heikkinen