Talvi näyttää Kainuussa aina kylmät kasvonsa. Kainuu on Lapin ohella pakkasen kotiseutua, jossa pakkasukko ja huuruherra viihtyvät mainiosti. Kun ilmavirta tammikuussa ja helmikuussa käy sopivasti koillisesta, tulipalopakkasille on erinomaiset edellytykset. Hyiset terveiset tulevat silloin suoraan napaseudulta ja Pohjois-Siperian suunnattomista pakkasvarastoista. Kun paukkupakkanen levittää hyisen viittansa, luonto käpertyy koloihinsa, hongat ja käkkärämännyt peittyvät lumivaippaan ja korkeimpien vaarojen tykkykuuset huokailevat taakkansa alla. Metsän linnut hakeutuvat korpikuusten suojiin tai tekevät hankeen kiepin. Vain karaistuneimmat korpit lehahtelevat salomailla. Jääkentät paukkuvat kylmän kourissa ja hohtavat autioina ja pelottavina.

Maisema hiljenee: ihmiset katoavat ja käpertyvät sisälle takkatulen ääreen. Kylillä vain rohkeimmat mummot ja papat työntelevät potkuriaan. Pakkanen yrittää tunkea jokaisesta aukosta sisään. Kun se ei pääse tunkeutumaan porstuaa pitemmälle, se vimmoissaan potkii talojen nurkkia, jotka iskujen voimasta paukkuvat ja naksuvat. Savupatsaat nousevat siellä täällä vaaramaisemaan merkkinä siitä, että täällä asutaan ja että kuuman Afrikan savanneilta kotoisin oleva Homo sapiens -lajiin kuuluva karvaton apina yrittää pitää pakkasen loitolla. Savupatsaat toimivat entisaikoina hyvänä suuntamerkkinä erämaiden kulkijoille, jotka niiden avulla saattoivat päästä hetkeksi lämpimään. Savupatsaiden avulla myös entisaikaan kruunun verovoudit tiesivät suunnistaa uhriensa luokse.

Ennätyskylmiä talvia Kainuussa riittää, mutta erikoisen muistettavia ovat olleet viime vuosikymmeninä talvet 1966 ja 1985 ja 1987, jolloin pakkanen saattoi laskea monilla seuduin Kainuuta alle -40 asteen. Tätä kirjoitettaessa Suomussalmen Juntusrannassa pakkanen paukkuu noin -44 asteen lukemissa ja joissakin paikoissa on ollut sitäkin kylmempää. Kittilässä pakkanen laski viime yönä kuluvan vuosisadan ennätyslukuihin – 51 asteeseen. Kylmää riittää!

Ankarat talvet ovat vaikuttaneet siihen, että vain kylmänsietokykyisimmät ovat uskaltaneet jäämään tähän jään ja pakkasen maahan. Kainuun talven ankaruudesta on monia todistuksia. Kirjailijain todistuksia talven hirmuisuudesta tuskin kukaan voinee kiistää. Antakaamme Kainuun talven mestarikuvaajalle Veikko Huoviselle puheenvuoro:

”Taivaanrannassa on jotain uhkaavaa. Kuristettu otsa ja synkeät silmät! Talven tulo täällä päin on hirvittävä näytelmä, kauhukuvaelma ankaran luonnon käytettävissä olevista voimista. Hirvittävät myrskyt liikkuvat metsissä, kaatavat puita ja katkovat käsivarrenpaksuisia oksia sirotellen niitä mielivaltaisesti poluille ja metsävainioiden reunamaille. Puut huokailevat surumielisesti. Koivujen latvat ovat harsuja, läpinäkyviä, ne ovat märkiä, kurjia haamuja pitkin alakuloisten soiden laitamia.

Yhtenä aamuna tuuli jäykistyy lopullisesti pohjoiseen. (…) Heräätte aamulla ja peräännytte kauhistuen ikkunasta. Taivas on kuin tulessa. Se polttaa, polttaa kylmänä tulena! Lämpömittarin sininen spriipatsas karkaa alaspäin nopeammin kuin lattiarakoon pakeneva hiirenhäntä. Kouristelette tuskaisesti käsiänne ja rukoilette: pysähdy jo, älä enää! Mutta ei, tunti tunnilta se painuu järkähtämättömästi. Kaikki jäätyy ja tätä jatkuu viikkokaupalla. Talvi on kerännyt kaikki voimansa, sen jäinen silmä tuijottaa vihamielisesti ja valkoinen käsi nousee armoniskuun. Liikkumaton, uhkaavan rauhaisa on maisema. Kuka voisi täällä elää, miten voisi pysytellä elossa, saatikka sulana? (…)

Ympärillä jäiset, mykät metsät, maa jäässä, ilma jäässä! Pieniä mökkejä viluiset savupatsaat hormien päissä horjumassa. Ei helkä laulu. Harvoin kuulee iloista naurua. Viluisia, kalpeita ja voipuneita kasvoja. Kuunnellaan jäykistyneinä pakkasen pauketta ja lumimyrskyjen ulvontaa. Huolta ja pelkoa kasvoilla; mummo katsoo ukkoon, nainen vilkaisee mieheen, pieni tyttö luo aran silmäyksen veljeensä. Sitten, kuin yhteisestä sopimuksesta katseeet painuvat alas, ja alakuloinen huokaus puistattaa ihmisruumista.”

Lähde: Veikko Huovinen; Hamsterit. 10 p. Juva 1998.

Suomen runouden ruhtinas Eino Leino ei myöskään jää sanattomaksi Kainuun talven ja sen paukkupakkasten kuvauksessaan:

”Mutta pysyväisimmin ovat kuitenkin mieleeni jääneet kuvat varhaisista talvisista aamuista, jolloin me koulupojat lammasnahkaiset naapukat päässä, mutta ilman palttoota juoksimme kirjat kainalossa ja nenänpäät punaisina jo vähintään puolta tuntia ennen opetuksen alkamista kohti pientä ja matalaa koulurakennusta. Tuo puoli tuntia oli luonnollisesti tulipalopakkasestakin huolimatta käytettävä tarpeelliseen riitaan, tappeluun. Muuten olikin aina kylmä, hirmuisen kylmä niina aikoina. Lämpömittari saattoi laskea aina jäätymispisteeseen. Hengitys höyrysi, kengänkannat kapsahtelivat, sormia nipisteli ja pyrki taas hetken päästä tikkuilemaan. Oli vielä pimeä taikka vasta valkeneva aamuhämärä. Kaikki uunit lämpesivät. Valkeat ja usein punertavat savupatsaat jokaisen porvarin katon harjoilta kohtisuorin. Tulet syttyivät taloissa ja harvoissa myymälöissä. Myymäläin hoitajat itse lapioivat lunta talojensa edustoilta. Kun vielä lisään, että jokaisen näitten taivaan korkeuteen saakka kohoavan ruusunpunaisen savupatsaan päältä nousivat yhtä punaiset ja yhtä korkeat elämänunelmat, ylinnä muita ensilemmmen autereinen aavistelu, ymmärtänee lukijakin, ettei Suomen luonto eikä Suomen talvi ole koskaan yhtä henkevänä, milteipä aineettomana sielunsilmiini kangastunut.”

Lähde: Eino Leino; Elämäni kuvakirja. Erään aikansa lapsen muistoja, mielialoja ja mietelmiä. Helsinki 1925.

Muualta tulleisiin seutukunnan hyiset hallat ja pakkasten purevuus ovat aina vaikuttaneet rajusti. Kainuussa vuonna 1900 matkaillut kirjailija Bertel Gripenberg kuvasi kihlakunnan talvea ja kylmiä matkustusoloja näin:

” (…) Revontulet palavat ja liekehtivät, tähdet tuikkivat, kuu on painunut tumman kukkulan taakse. Koko maailma on pelkkää metsää ja lunta ja tähtiä. Tuntuu melkein uskomattomalta, että maailmassa on kaupunkeja ja katuja, lyhtyjä ja ihmisiä, pankkeja ja krouveja, riitoja ja juonittelua, yleensä ihmisiä ja inhimillistä elämää. Sillä kaikki sellainen tuntuu ikuisiksi ajoiksi vajonneen erämaan kuunpaisteisen, lumivaippaisen taivaanrannan taakse. Sinulla on jäljellä tuskin olleenkaan ajan tajua, kuljet hitaasti eteenpäin autiossa ja ihmisistä tyhjässä sinisessä ja hopeisessa maailmassa, sinisessä ja hopeisessa. Melkein pelästyt, kun tässä ajattomassa hiljaisuudessa yhtäkkiä kuulet koiran haukuntaa kaukaisuudessa. Se on niin ihmeellisen heikkoa ja etäistä, se kuulostaa aivan kuin pistäisi nuppineulan kireälle jännitetyn paperiarkin läpi – sen kovemmalta ei ääni kuulu jääkylmässä hiljaisuudessa. Tuo etäinen koiran haukunta on aina ensimmäinen merkki siitä, että lähestytään asuttuja seutuja. (…)

Lähde: Bertel Gripenberg; Maa pohjoinen. Teoksessa Matkantekoa vanhassa Suomessa. Toim. Erno Paasilinna. Matkakuvauksia Elias Lönnrotista Urho Kekkoseen. Keuruu 1990.

Että kylmää on, kertoo nimimerkki Kokemusta on -35 asteen pakkasessa