Hannu Syväoja, Kansakoulu – suomalaisten kasvattaja. Perussivistystä koko kansalle 1866–1977. PS-kustannus. Juva 2004. 304 s.
FT Hannu Syväoja on äskettäin julkaissut mielenkiintoisen teoksen vuonna 1977 mailleen painuneesta Suomen kansakoululaitoksesta. Nuori polvi ei taida enää tuntea koko järjestelmää, mutta suurille ikäluokille se tuli varsin hyvin tutuksi. Syväoja on itse myös kansakoululaitoksen kasvatti ja toimi myöhemmin Kajaanin seminaarista valmistuttuaan sen palveluksessa kansakoulunopettajana. Myöhemmin hän jatkoi opintojaan ja väitteli Tampereen yliopistossa vuonna 1998 tutkimuksellaan Suomen tulevaisuuden näen. Nationalistinen traditio autonomian ajan historiallisessa romaanissa ja novellissa.
Suomen kansakoululaitosta on tutkittu varsin paljon varsinkin yliopistollisissa opinnäytteissä, mutta vuosina 1949–1950 ilmestynyt 4-osainen Aimo Halilan julkaisema Suomen kansakoululaitoksen historia on säilyttänyt asemansa alan ylivertaisena esityksenä. Syväoja ei omalla teoksellaan edes yritä kilpailla Halilan teosmonumentin kanssa, mutta hän luo uuden ja kiinnostavan tulkinnan kansakoululaitoksemme historiasta ja sen yleisestä merkityksestä. Tohtori Syväoja on paneutunut perusteellisesti aiheeseensa, mitä osoittaa myös hänen erittäin monipuolinen ja laaja lähdeaineistonsa.
Kirjoittaja on käsittelyt aihettaan historiallis-temaattisesti, jossa hän on luopunut tiukasta kronologisesta jäsentelystä, mikä on jossain määrin vaikuttanutkin siihen, että teoksessa on paikoin hieman toistoa. Kaunokirjallisuuden asiantuntijana kirjoittaja on kuitenkin elävöittänyt teostaan värikkäillä kansakouluaiheisilla kaunokirjallisilla kuvauksilla. Kirjassa käsitellään myös erilaisia kansakoulutyyppejä, rakennuksia ja opetusvälineitä, jotka usein tahtovat jäädä kouluhistorioissa liian vähälle huomiolle. Kansakoulujen oppikirjatkin saavat teoksessa huomiota. Niiden tekijät olivat yleensä kouluhallinnon johtavia virkamiehiä, mutta joukossa oli myös riviopettajia, jotka ansioituivat oppikirjojen tekijöinä. Kansakouluissa oppilaat tutustutettiin myös muuhun kirjallisuuteen ja itse asiassa juuri kansakoulu juurrutti suomalaisten keskuuteen kunnioituksen lukemista ja kirjallisuutta kohtaan.
Hallinto huolehti opetustoimesta ja sen valvonnasta hyvin tarkkaan. Maaseudulla kiertävät kansakouluntarkastajat olivat arvostettuja ja pelättyjä virkamiehiä, joiden vierailua odotettiin sydän pamppaillen. Tarkastajien velvoittamina kunnat joutuivat myös kohentamaan koulutaloja ja pitämään huolta opetustyön yleisestä kehittämisestä. Näin voitiin tasoittaa koulukohtaisia eroja eri puolilla maata.
Maaseudulla kansakoulut olivat koko kylän kulttuurikeskuksia, jotka levittivät sivistyksen ilosanomaa lähiseudulle. Opettajat olivat vielä 1950-luvulle asti todellisia kansankynttilöitä, jotka vapaa-aikaansa säästelemättä toimivat koulunsa ja sen lähiseudun henkisinä primus motoreina. Monissa pitäjissä opettajat olivat musiikki- ja teatteriharrastuksen esitaistelijoita, puuhasivat aktiivisesti nuorisoseuroissa, uurastivat suojeluskuntatyössä ja päälle päätteeksi ahkeroivat myös kunnallispolitiikassa. Kansakoulujen järjestämät joulu-, äitienpäivä- ja kevätjuhlat olivat syrjäpitäjissä lähes ainoita vuotuisia juhlahetkiä, joihin perukoiden ihmiset saattoivat kokoontua suurin joukoin. Koulujen juhlista muodostuikin eräänlaisia vuotuisriittejä, joita odotettiin innokkaasti. Varsinkin kevätjuhla suvivirsineen jäi monen kansakoululaisen mieliin loppuelämäksi päivänpaisteisena ja elämänläheisenä juhlahetkenä.
Kansakoulut suorittivat merkittävän työn myös oppilaiden ohjaamisessa sivistyksen poluille. Moni tuleva kirjailija ja kuvataiteilija niitti ensimmäiset laakerinsa juuri kansakoulussa, jossa opettajat ensimmäisinä huomasivat lahjakkaiden lasten taidot. Muistelmakirjallisuudessa on runsaasti Suomen merkkimiesten kiitollisuuden osoituksia omille kansakoulunopettajilleen, jotka aikoinaan osasivat oikealla tavalla kannustaa tulevaa suurmiestä ja -naista opintiellä. Koulut innostivat oppilaita myös urheiluun: kansakouluissa kaikki oppilaat tutustuivat ensimmäisen kerran hiihtoon ja yleisurheiluun. Koulujen kautta myös uudet urheilulajit kotiutuivat syrjäseuduille.
Kansakoulussa kristinopin ja koulun symbioosi oli vankka. Niissä korostuivat myös kristillisyyden ja isänmaanrakkauden juurruttaminen suomalaisten keskuuteen. Patrioottisessa kasvatuksessa kansakoulu niittikin laakereita, varsinkin ennen sotia. Kansakoulunopettajat saivat itse maamme seminaareissa rautaisannoksen isänmaallisuuskasvatusta ja välittivät sitten uudelle sukupolvelle saamiaan oppeja. Isänmaallisuus korostui ennen muuta musiikkikasvatuksessa, lukukirjoissa, liikunnassa, jossa pesäpallo on hyvä esimerkki, ja jopa aamuhartauksissa.
Voidaan sanoa, että paljolti juuri kansakoulu kasvatti ne sitkeät lahtiset ja koskelat, jotka Kannaksen ja Suomussalmen taisteluissa puolustivat pyyteettömästi isänmaataan. Kirjoittaja todistaa monin esimerkein, kuinka kansakoululaitos kohensi myös maaseudun taloudellisia ja sivistyksellisiä oloja.
Hannu Syväojan teos on hyvin monipuolinen kuvaus vanhasta kansakoulusta ja sen merkityksestä suomalaisessa yhteiskunnassa. Se tekee kunniaa vankalle koulujärjestelmälle ja nostaa esille sen ansiot. Moni oli aikoinaan suruissaan, kun maassamme siirryttiin vuosina 1972–1977 peruskouluun ja vanha kunnianarvoisa kansakoululaitos painui mailleen. Vuodet ovat kuitenkin osoittaneet, että monet entisen koululaitoksen parhaat puolet ovat säilyneet elinvoimaisina myös uudessa koulujärjestelmässä. Viimeaikaiset Pisa-tutkimukset osoittavat, että koululaitoksemme on yhä mallikelpoinen myös kansainvälisessä vertailussa.
Reijo Heikkinen
16.3.2005