Oulujärven veneilyn vaiheita
Oulujärvi ei ole erityisen tunnettu maamme veneilyväen keskuudessa, sillä se kätkee häveliäästi salaiset sopukkansa ja kauneutensa muukalaisilta. Mutta joka kerran pääsee tutustumaan sen järviluonnon salaisuuksiin ja vesillä saa nähdä sen merellisen avarat ulapat, haluaa tehdä sen toistekin. Parhaiten järven ainutlaatuiseen luonnonkauneuteen voi tutustua veneilyn avulla. Sen ovat monet tunnustaneet. Oulujärven veneilyn vaiheet ovat hyvin värikkäät ja ulottuvat vuosituhansien takaiseen menneisyyteen. Järven veneilyn juuret lienevät jo kivikaudella, sillä kivikauden mies pyyti veneiden avulla hylkeitä ja kävi kalassa. Millaisia tuon ajan veneet olivat, siitä ei ole säilynyt tarkkoja tietoja, mutta ilmeisesti ne olivat suuresta männyn tai kuusen rungosta polttamalla koverrettuja ruuhia. Niiden avulla voitiin tehdä pieniä vesiretkiä saaresta toiseen ja käydä myös kokemassa pyydyksiä.
Liikkuminen Oulujärvellä oli tuolloin suhteellisen helppoa, sillä Pohjolan ilmanala oli paljon lämpimämpi kuin nykyisin. Vuoden keskilämpö oli huomattavasti korkeampi kuin tänään ja sulan veden aika oli paljon pitempi. Tämä voidaan päätellä siitä, että Kainuun kulmakunnilla kasvoivat kohta jääkauden jälkeen monet nykyisessä Keski-Euroopassa viihtyvät kasvit ja puulajit, mm. pähkinäpensas. Noista viimeisen jääkauden jälkeen vallinneista lämpimistä ja pitkistä kesistä voi tämän päivän “helteissä” hytisevä Oulujärven veneilijä vain unelmoida.
Toinen seikka, joka noista päivistä on muuttunut, on Oulujärven koko. Noin 3000 vuotta sitten Oulujärvi oli noin puolet pienempi kuin nykyisin, sillä järvessä ei ollut tuolloin vielä Oulujärvelle tyypillisiä suuria vesiselkiä. Ärjän- ja Niskanselät ovatkin Oulujärven historiassa suhteellisen nuoria tulokkaita. Oulujärven yleisilmeen muuttuminen merelliseksi johtuu ennen kaikkea siitä, että Vaalankurkku on viimeisen jääkauden jälkeen kohonnut noin 15 metriä ylemmäksi. Sen seurauksena järven vesialueet ovat laajentuneet Oulujärven eteläpuolisille alaville alueille.
Kivikauden veneilijä liikkui maisemiltaan siis aivan toisenlaisella järvellä, jolle olivat leimallisia lukuisat saaret ja vesiaavojen vähäisyys. Lisäksi veden virtaamat lienevät olleet myös suuremmat kuin tänä päivänä. Oulujärvellä on toki alueita, joilla muutokset ovat olleet suhteellisen vähäisiä: järven pohjoispuoliset ranta-alueet Paltamon ja Vaalan suunnilla ovat pysyneet lähes samanlaisina kuin kivikauden miehen päivinä.
Sen jälkeen kun ilmasto vähitellen kylmeni Kristuksen syntymän aikoihin, väki väheni Oulujärven rantamilla. Talvet pitenivät ja ilmasto muuttui epäedullisemmaksi. Oulujärvellä liikkuivat tämän jälkeen vain muualta tulleet satunnaiset kalamiehet ja eränkävijät. Kalastajien määrä lisääntyi savolaisen uudisasutuksen myötä 1500-luvun puolivälissä. Heidän turvakseen kuningas lähetti sotilaita ja muutamia haapioita.
Oulujärvellä liikkuivat 1600-luvulta lähtien tervansoutajat, joiden ohjaamat paltamot, tervaveneet, olivat tuttu näky järven ulapoilla toukokuusta syyskuuhun 1900-luvun alkupuolelle asti. Rantakylien asukkaat kutsuivat niitä tervahanhiksi, sillä tervansoutajat käyttivät usein tilapäistä purjetta apunaan ja mennä viilettivät tervalasteineen myötäisessä kohti Vaalan kurkkua. Vastatuulella soutajien kädet joutuivat koville. Tuulen yltyessä liian voimakkaaksi tervatalonpoikien olikin rantauduttava saariin tuulen suojaan.
Oulujärvellä liikkuivat myös rantakylien asukkaat kirkkoveneillään. Yleensä soutajat olivat Oulujärven pohjoisrannan asukkaita, jotka sunnuntaisin soutivat suurilla kirkkoveneillä Paltaniemelle. Matkat olivat yleensä mieliin painuvia tapahtumia kyläyhteisössä. Jos säät suosivat, venekunnat saattoivat intoutua soutukilpailuun ja voittaja oli se vene, joka ensimmäisenä laski Kirkkorantaan, paikalle, jossa nykyisin on Paltaniemen venesatama. Kilpasoutu saattoi olla vaarallistakin, sillä soudun tuoksinassa airot ja hankaimet saattoivat katketa ja veneet jopa törmätä toisiinsa. Kirkolle saapuminen oli aina juhlava tapahtuma, sillä kesäsunnuntaisin Kirkkorannassa saattoi olla useita kymmeniä veneitä ja kansaa paljon liikkeellä. Kirkolla vanhat ja nuoret tapasivat toisiaan, naimakauppoja hierottiin ja emännät saivat juoruta sydämensä kyllyydestä.
Koska Oulujärven rantamien tieverkosto oli 1950-luvulle asti melko olematon, rantakylien asukkaat joutuivat soutamaan Kajaaniin asioille päästäkseen. Heillä oli mukanaan myytäväksi tarkoitettuja muikkuja, voita ja marjoja. Soutajien oli lähdettävä matkalle ani varhain, jotta Kajaaniin ehti ajoissa. Monilla oli kaupungissa vakituinen kortteeripaikka, jossa saattoi yöpyä. Olisi käynyt liian raskaaksi soutaa heti samana päivänä takaisin kotikylään parinkymmenen kilometrin vesitaival.
Pienveneily helpottui Oulujärvellä oleellisesti jälkeen, kun järvelle alkoi ilmaantua moottoriveneitä. Ensimmäisenä sellaisen ennätti hankkia eräs kajaanilainen eläinlääkäri, joka jo 1910-luvulla osti keskimoottorilla varustetun moottoriveneen. Seuraavalla vuosikymmenellä näitä rauhallisesti puksuttavia avoveneitä oli jo kymmeniä. Ne olivat erityisesti rantakylien talokkaiden suosiossa, sillä niiden avulla Kajaanin matkat taittuivat huomattavasti vaivattomammin kuin aikaisemmin. Moottoriveneillä myös kalastusmatkat olivat vaivattomampia ja ne voitiin ulottaa myös etäisille kala-apajille. Venemoottorit olivat 1920- ja 1930-luvuilla kömpelöitä petrolikäyttöisiä keskimoottoreita, jotka harvakseen puksuttelivat järvellä.
Siitä miten moottoriveneet yleistyivät Oulujärven rantakylissä ennen sotia, olkoon Vuoreslahden kylä esimerkkinä. Vuoreslahden ensimmäisen moottoriveneen hankki Kanadasta Kallion tilalle muuttanut Jussi Pihlajaniemi, joka 1920- ja 1930-lukujen vaihteessa hankki omistukseensa keskimoottorin. Hän käytti hytillä varustettua venettään kalastukseen ja kävi sillä myös Kajaaniyhtiöllä töissä. Veneessä oli usein matkustajana myös Aku Tanninen -niminen mies, joka soitteli veneen kannella hanuria rantakylien asukkaiden iloksi. Jossain vaiheessa veneeseen lienee tullut jokin vuoto, sillä eräänä päivänä kulkupeli upposi Kallion talon rantaan. Vuoreslahden kansakoulun monitaitoinen käsitöidenopettaja Ilmari Kela teki puolestaan itse veneensä ja varusti sen myös tuhdilla keskimoottorilla. Ennen sotia käyttöön tulivat myös kömpelöt perämoottorit. Vuoreslahdessa sellaisen hankkivat Eeli Rautiainen Koskelan tilalta ja Oskari Halonen Joenniemestä. Perämoottoreita käytettiin lähinnä nuottaveneiden kuljetukseen.
Vastaavanlainen kehitys ilmeni useimmissa Oulujärven rantakylissä: ensin joku rohkeni näyttää mallia ja helpotti kesäisiä venematkojaan moottorin avulla. Kohta jokainen, jolla siihen oli taloudellisia mahdollisuuksia, hankki veneeseensä sopivan moottorin. Sodan jälkeen Oulujärvellä yleistyivät myös voimakastehoiset dieselmoottorit, joiden vaikutuksesta venekoko hieman kasvoi. Suurimpiin puuveneisiin voitiin rakentaa myös jonkinlainen hytti, jonne matkustajat saattoivat vetäytyä sadesäällä.
Muutamat rantakylien puuhamiehet harjoittivat pienveneillä myös rahtiliikennettä ja kuljettivat ammatikseen matkustajia. Tunnetuin näistä veneilijöistä oli melalahtelainen autoilija Iikka Huusko, joka kesäisin liikennöi Myrsky-veneellään pitkin Palta- ja Ärjänselkiä. Myös pari Pehkolanlahdessa asuvaa veljestä kuljetti Hyrsky-nimisellä veneellään rahtia ja matkustajia Kajaaniin. Pienveneliikenne supistui rajusti 1950-lu-vulla, jolloin Oulujärven rantakyliin rakennettiin maanteitä ja liikkuminen helpottui muutenkin aikaisempaan verrattuna.
Pienveneily lisääntyi uudestaan 1960-luvulla, jolloin amerikkalaiset ja myöhemmin myös japanilaiset kevyet perämoottorit ilmaantuivat Oulujärven veneisiin. Kesämökkiläiset, kalastajat ja muut veneilijät hankkivat perätuupparin kulkuaan helpottamaan. Lauantaivapaan ja kesälomien yleistyminen lisäsivät myös veneilyä. Hellesäillä jokainen kynnelle kykenevä suuntasi kulkunsa kesämökilleen ja venevalkamaan päästäkseen vilvoittavien vetten ääreen, loikoilemaan Ärjän tai muiden saarien rantamille tai muuten vain viilettämään pitkin sinistä järven pintaa.
Oulujärvi on ollut pitkään myös valkopurjeiden valtakuntaa. Ensimmäisiä purjehtijoita lienevät olleet tervansoutajat, jotka helpottivat tilapäisellä purjeella matkaansa. Ensimmäiset varsinaiset purret ilmaantuivat Oulujärvelle 1880-luvulla. Erityisen ahkera purjehtija kuuluu olleen Paltaniemen kansakoulunopettaja Heikki Laukkanen, jolla oli purjevene 1880- ja 1890-lukujen vaihteessa. Ensimmäisiä purjehtijoita olivat myös maanmittari Antti Lönnbohmin pojat, joista myöhemmin Suomen runoruhtinaana mainetta niittänyt Eino Armas innostui purjehtimisesta eniten. Nuori runoilijan alku viiletti purrellaan pitkin Paltaselkää ja oppi ajanoloon tuntemaan hyvin sen kymmenet saaret ja kivikkoiset rantamat. Välistä hän rantautui rantakylien talokkaiden tyttäriä narraamaan. Eino Leino on ikuistanut varhaiset purjehduskokemuksensa ensimmäisiin runoteoksiinsa.
Kulttuurihistorian tutkija Totti Tuhkasen mukaan ensimmäiset purjehduskilpailut Oulujärvellä järjestettiin vuonna 1911. Siihen ottivat osaa lähinnä Paltaniemen ja sen lähitienoon säätyläiset perheineen. Kilpailun voitti silloinen Paltamon rovasti Emil Rechardt. Tästä suvusta onkin sen jälkeen riittänyt purjehtijoita aina olympiatasolle saakka. Suvun tunnetuin purjehtija on olympiamitalisti Esko Rechardt.
Vuosisadan vaihteessa alkanut purjehdusharrastus uuvahti kuitenkin pian, sillä Oulujärven matalat rantamat ja harvat venelaiturit eivät innostaneet purjehtijoita. Kesti aina 1960-luvulle asti ennen kuin valkopurjeita alkoi näkyä yleisemmin järvellä. Todellinen läpimurto koettiin 1970-luvulla, jolloin lisääntynyt vapaa-aika toi jatkuvasti uusia purjehtijoita Oulujärvelle. Purjehdusta helpottivat nostokölit, joiden ansiosta veneillä saattoi rantautua myös mataliin vesiin. Purjehdusharrastusta ryhtyi vauhdittamaan myös vuosikymmen puolivälissä perustettu Kajaanin Purjehtijat ry.
Oulujärven veneily lisääntyi erityisen voimakkaasti 1980-luvulla, jolloin mm. Kajaani, Paltamo, Vaala ja Vuolijoki ryhtyivät rakentamaan venesatamia eri puolille Oulujärveä. Niitä ilmaantui mm. Paltaniemelle, Koutalahteen, Martinlahteen, Säräisniemelle ja Kiehimään.
Ajoittain venepaikkojen kyselijöitä oli niin runsaasti, etteivät kaikki halukkaat saaneet paatilleen kotisatamaa. Veneilyharrastusta lisäsivät myös entistä paremmat reimarit ja väylämerkit, merikartat ja opasteet sekä kansalaisopistojen järjestämät laivurikurssit, joissa aloittelijat saattoivat paneutua veneilyn salaisuuksiin. 1980- ja 1990-lukujen taitteessa veneilyharrastus taantui, sillä laman seurauksena ihmiset joutuivat miettimään entistä tarkemmin taloudenhoitoaan ja monilta työttömiksi joutuneilta veneily sai jäädä. Myös polttoaineen hinnannousu on vähentänyt varsinkin janoisimpien jenkkiveneiden suosiota.
Tuhansille kajaanilaisille, paltamolaisille, vuolijokisille ja vaalalaisille sekä eri puolilta maata tulleille turisteille veneretket Oulujärvelle ovat yhä edelleen kesän kohokohtia. Oulujärven tuuliset ulapat, Niskan- ja Ärjänselän avarat vesiaavat, Paltaselän kuusiluodot, Ärjän ja Kuostonsaaren hohtavat hiekkatörmät törmäpääskyineen, saarten heleät hiekkarannat, yksinäiset karit lokkeineen, omaleimaiset rantakylät, etäälle siintävät vaarat, ruovikkorannat ja ajoittain lietteiset lahdenpohjukat muodostavat ainutlaatuisen maisemallisen kokonaisuuden ja mielenvirkistyksen lähteen, jonne on aina mukava palata kesäisillä veneretkillä. Keväisin veneilijän mieliin iskee tuttu kuume. Vene on saatava mahdollisimman nopeasti kuntoon ja vesille: Oulujärven elämykset odottavat.
Reijo Heikkinen