”Järvi on maiseman silmä, sen katse”, totesi kirjailijamestari F. E. Sillanpää aikoinaan. Lauseessa on vinha perä, kun ajattelemme tyypillisiä järviaiheisia postikorttejamme. Tuhannet ja taas tuhannet sinisenä päilyvät järvet muodostavat suomalaisen maiseman keskeisen elementin. Myös ulkomaalaisten silmin järvemme ovat tunnetuin ja näyttävin osa luontoamme. Matkailumainoksissa maatamme onkin vuosikymmeniä kehuttu tuhansien järvien maaksi.
Suomen järvien todellinen määrä pysyi kuitenkin pitkään arvoituksena. Kauan uskottiin, että meillä olisi kaikkiaan noin 55 000 ‑ 70 000 järveä. Tällaisia lukuja epäiltiin kuitenkin monella taholla, kunnes asiaa ryhdyttiin lähemmin tutkimaan Jyväskylän yliopistossa. Siellä vuonna 1987 tehdyn seikkaperäisen tutkimuksen mukaan maassamme on kaikkiaan 187 888 järveä. Jyväskyläläiset laskivat järveksi vähintään aarin suuruiset lammetkin. Vaikka tuo edellä ollut luku tuntuukin suurelta, se on kuitenkin vain murto‑osa eli noin 1,8 prosenttia maailman noin 10 miljoonasta järvestä. Jopa Norjassa järviä on enemmän kuin meillä eli noin 200 000. Suomen järvet ovat pinta-alaltaan varsin pieniä. Vain kolme järvistämme on ns. suurjärviä eli yli 1 000 neliökilometriä pinta‑alaltaan. Suurin järvistämme on tunnetusti Suur‑Saimaa, jonka pinta‑ala on noin 4 400 km2. Tutkijat eivät pidä sitä kuitenkaan yhtenä järvenä vaan siinä on laskettu olevan 18 erillistä järviallasta. Pinta‑alaltaan toiseksi suurin on Inarinjärvi ja kolmantena seuraa Päijänne.
Neljäntenä tuleekin sitten Oulujärvi, joka on Oulun läänin suurin järvi. Se on laajan, noin 22 600 neliökilometrin suuruisen Oulujoen vesistöalueen keskusjärvi, joka saa vetensä Hyrynsalmen reitiltä Kiehimäjoki laskujokena, Sotkamon reitiltä Kajaaninjoki laskujokena ja Kiveksen reitiltä Varisjoki laskujokena. Järven pinta-ala on keväällä minimissään 778 km2 ja maksimissaan kesä-heinäkuussa 944 km2. Sen keskiala on 893 km2. Oulujärvi on eri tilastoissa sijoitettu joko Suomen 4. tai 5. suurimmaksi jär-veksi. Pinta-alan suuri vaihtelu johtuu siitä, että järveä on voimakkaasti säännöstelty vuodesta 1951 lähtien. Oulujärven minimi‑ ja maksimikoon erotus voi olla jopa 166 neliökilometriä. Säännöstelyn vaikutus näkyy varsinkin keväisin, jolloin matalat rantamat, mm. Painuanlahden alueella jäävät kokonaan lietteelle. Oulujärven suurin pituus itä‑länsisuunnassa on 54 kilometriä ja suurin leveys pohjois‑eteläsuunnassa 29 kilometriä. Vesialtaalla on yhtenäistä rantaviivaa ilman saaria 580 kilometriä ja jos saaret lasketaan mukaan 920 kilometriä.
Oulujärvessä on laskettu olevan 665 yli aarin suuruista saarta, mikä ei ole kovin paljon. Suurin saarista on Manamansalo, joka jakaa Oulujärven suurimman vesiaavan kahteen suureen selkään Ärjänselkään ja Niskanselkään, jotka ovat Suomen suurimmat sisävesilakeudet. Oulujärvi antaakin hyvin merellisen vaikutelman katsojaan. Sen rantamilla on monta paikkaa, josta vastarantaa ei näy. Tästäkö sitten johtuu, että kainuulaiset ovat vanhastaan kutsuneet tätä vesiaavaa Kainuun mereksi, vaikka se makean veden allas onkin.
Vaikka järven pinta‑ala on Suomen oloissa suuri, se ei ole kovin syvä. Sen keskisyvyys on vain noin 7 metriä. Oulujärven suurin Ärjänsaaren pohjoispuolella oleva syvänne on noin 34,5 metriä. Vettä koko järvessä on noin 5 miljardia kuutiota eli noin kuutio jokaista maapallon asukasta kohti. On laskettu, että tuo vesimäärä vaihtuu vähintään kerran noin 293 vuorokaudessa. Järven luusua eli laskujoen alkukohta sijaitsee Vaalassa, josta vuolas, runsaskoskinen Oulujoki aloittaa juoksunsa kohti Perämerta.
Milloin Oulujärven rantamat saivat sitten ensimmäiset asukkaansa? Aivan tarkasti tätä ei tiedetä, mutta arvattavasti kohta mannerjään sulamisen jälkeen ilmaantuivat ensimmäiset yksinäiset metsästäjät riista‑ ja kalansaaliiden houkuttelemina seudulle. Esihistoriallisen kauden asutuksesta on löydetty merkkejä mm. Paltamon Kaarteen ja Kitusenmutkan seuduilta, joissa lienee asuttu lähes 9000 vuotta sitten. Toinen merkittävä kivikautinen asuinpaikka on sijainnut puolestaan Oulujärven länsipäässä Vaalan Nimisjärven alueella. Seudusta kehittyi vuosisatojen kuluessa merkittävä asutuskeskus. Tästä kertovat alueen runsaat esinelöydöt ja omaleimainen keramiikka, jolle on annettu jopa oma nimi Sär1 ja Sär2 Säräisniemen vanhan kirkkopitäjän mukaan. Tutkija Matti Huurteen mukaan esihistoriallisen kauden lopulla Oulujärven ympäristössä asui yhteensä noin 350 ihmistä.
Suhteellisen vankka asutus johtui siitä, että ilmasto oli tuolloin huomattavasti leudompi kuin nykyisin. Järven rantamilla kasvoivat monet sellaiset kasvit, joita ei enää tavata Suomesta vaan Keski‑Euroopasta. Ilmaston viilennyttyä kasvoi myös Oulujärven pinta‑ala lähes kaksinkertaiseksi entiseen verrattuna. Tämä johtui siitä, että jään vetäytymisen jälkeen Fennoskandian mannerlaatta alkoi hitaasti kohota. Vaalan kurkun kohdalla tuo maannousu on ollut noin 15 metriä. Järven itäpäässä se on ollut noin 7 metriä. Näin Oulujärvi on hitaasti, mutta varmasti kallistunut itään päin. Tutkijat ovat arvelleet, että noin 3000 vuoden kuluttua Oulujärvi hakeekin lasku‑uomansa lähinnä Maaselän suunnalta ja Oulujoki jää kuivilleen ja Oulu ilman jokeaan.
Noin 1000‑luvulla Oulujärvi sai jälleen uusia asukkaita, kun lappalaiset asettuivat asumaan sen rantamille. Lappalaiskaudesta kertovat monet paikannimet, kuten Ärjänsaari, Kuostonsaari, Lapinniemi, Koutaniemi, Jormua ja Vaala. Lappalaiset pyydystivät seudulta peuroja ja kalastivat järvellä haukia, joista Oulujärvi olikin kuuluisa. Suuret kalansaaliit houkuttelivat noin 1300‑luvulta lähtien runsaasti karjalaisia, hämäläisiä ja liminkalaisia kalastusmatkoille Oulujärvelle. Liminkalaisilta Oulujärvi sai nimensäkin. Sana oului tarkoitti alun perin Perämeren rantamilla tulva‑ tai hulevettä. Siitä sai nimensä myös jokisuussa oleva suistoalue, paikka, jossa nykyisin on Oulun kaupunki, ja sen ohitse virtaava vuolas, runsaskoskinen virta. Liminkalaiset kuljettivat nimen ylävesille ja antoivat sisämaassa olevalle suurelle järvialtaalle nimen Oulujärvi. Se mainitaan asiakirjoissa ensimmäisen kerran vuonna 1323 muodossa Wlvtraesk ja vuonna 1624 muodossa Wlåträsk.
Oulujärvi on vuosisatojen ajan ollut tärkeä kulkuväylä idän ja lännen välillä. 1300‑luvulla karjalaiset matkasivat sen vesiselkiä Vienan Karjalasta ja Pielisen suunnalta kohti Oulua. Kolmas asutuseskspanssio Oulujärven rantamilla, alue tunnettiin tuolloin Oulujärven erämaana, koettiin 1500‑luvulla, jolloin seudulle muutti runsaasti uudisasukkaita Savon suunnasta Kustaa Vaasan ja hänen voutinsa Kustaa Finken toimesta. Uudisasukkaat asettuivat asumaan 1530‑ ja 1550‑luvuilla eri puolille Oulujärveä, mm. Melalahteen, Kiehimänsuuhun, Kivesjärvelle, Jaalankaan ja Koutaniemelle, joista on kasvanut tärkeitä Oulujärven rantakyliä.
Kalastus on ollut seudulla tärkeä elinkeino. Oulujärvi on ollut erityisen kuuluisa suurista hauki‑ ja muikkuapajistaan. Varhaisvuosina kruunu verottikin asukkaita kapahaukien mukaan. Jokainen jousi eli veronmaksukykyinen mies joutui luovuttamaan kruunulle määrätyn määrän kuivattuja haukia. 1500‑ ja 1600‑luvuilla syntyi useita riitoja uudisasukkaiden ja satunnaisten kalastajien kesken järven kalansaaliista. Uudisasukkaat eivät pitäneet siitä, että muukalaiset kävivät verottamassa heidän kala‑apajiaan. Lopulta karjalaisten ja liminkalaisten kalastusmatkat kiellettiinkin kuninkaallisella päätöksellä. Oulujärvelle kehittyi omaleimainen muikunpyyntikulttuuri erikoisine venemalleineen ja nuottineen.
Voimallisinta kalastus oli 1920‑ ja 1930‑luvuilla, jolloin se oli pääasiallisena elannon lähteenä useille sadoille järven ranta‑asukkaalle. Toisen maailmansodan jälkeen ryhdyttiin kuitenkin valjastamaan Oulujoen koskia, jotta valtakunnan sähkön kysyntä olisi voitu turvata. Vuonna 1951 valmistui Vaalan kurkkuun Jylhämän voimalaitos, joka on tuosta ajankohdasta lähtien jauhanut energiaa Suomen teollisuuden ja kotitalouksien tarpeisiin. Samalla voimalaitos kuitenkin muutti Oulujärven Suomen suurimmaksi säännöstelyaltaaksi, jossa vedenkorkeuden vaihtelu voi olla jopa 2,7 metriä. Järven raju säännöstely aiheutti 1950‑luvulla sen, että muikkusaaliit vähenivät rajusti. Tämä johtui siitä, että varsinkin keväisin, jolloin järven vedenkorkeutta laskettiin, jotta siihen mahtuivat kevättulvat, laajojen ranta‑alueiden jäät jäivät rötköttämään rantahietikolle. Syksyinen muikunkutu jäi näin kuiville ja tuhoutui. Sittemmin säännöstelyn rajoja on tarkistettu ja muikkusaaliit on saatu jälleen nousemaan, mutta uuden uhkan ovat muodostaneet intensiivinen troolikalastus ja myös järven saastuminen.
Oulujärven omaleimaisin elinkeino on ollut tervansoutu. Tervaa on Oulujärvellä kuljetettu aina 1600‑luvulta lähtien, jolloin Paltamon talonpojat ryhtyivät sitä polttamaan. Tervanpolton ja ‑ kuljetuksen huippukautta oli 1890‑luku, jolloin Oulujärvellä viilettivät vuosittain tuhannet tervaveneet lasteineen kohti Oulua. Rantakylien asukkaat kutsuivat näitä veneitä tervahanhiksi. Oulujärvi keräsi tervansoutajia kahdelta suunnalta: Hyrynsalmen ja Sotkamon reiteiltä. Hyrynsalmelta ja aina Kiannalta asti laskivat sadat tervaveneet Kiehimään ja sieltä kohti joko Kajaania tai Oulua. Useimmat soutajat valitsivat Oulun suunnan, sillä sieltä he saivat tervoistaan paremman hinnan. Hyrynsalmen suunnan tervatalonpoikien urakka hieman helpponi sen jälkeen, kun Kiehimään perustettiin tervahamina 1900‑luvun alussa.
Varsinainen laivaliikenne Oulujärvellä alkoi 1870‑ luvulla, jolloin järvelle ilmaantuivat ensimmäiset höyrylaivat ja hinaajat. Oulujärvellä liikennöineistä höyryaluksista voidaan mainita mm. Koitto, Yrjö, Salo ja Salo II, jotka vuosikymmenien ajan kuljettivat matkustajia ja rahtia Kajaanista Vaalaan. Hinaajien avulla vedettiin puolestaan tukkilauttoja Paltamosta ja Kajaanista kohti Vaalankurkkua. Kun matkustajahöyryt taittoivat matkan noin kuuteen tuntiin, saattoi hinaajilta kulua saman taipaleen taittamiseen jopa toista viikkoa. Kovassa tuulessa tukkilautat saattoivat hajota pitkin rantoja ja niiden rippeitä keräillessä kului runsaasti aikaa.
Höyrylaivakausi Oulujärvellä päättyi jo ennen toista maailmansotaa, sillä hidas laivaliikenne ei kyennyt kilpailemaan lisääntyvän autoliikenteen kanssa. Sen jälkeenkin matkustajaliikennettä on yritetty järvellä elvyttää, mutta heikoin tuloksin. Nykyisin järvellä on vain muutamia tilaus- ja vuoroliikennettä harjoittavia aluksia, mm. S/s Kouta ja M/s Ärjä. Tukki‑ ja nippu‑uiton kulta‑aikaa oli toisen maailmansodan jälkeinen kausi. Sen jälkeen uitto kuitenkin hitaasti kuihtui. Kesällä 1990 vedettiin viimeiset tukkiniput Mieslahdesta Kajaanin.
Oulujärvi on aineellisen hyvinvoinnin ohella ollut myöskin huomattava henkisen elämän lähde. Sen rantamilla on syntynyt rikas tarinaperinne, joka vielä muutama vuosikymmen sitten eli elinvoimaisena. Monet Suomen historian merkkimiehet Henrik Gabriel Pothanista Eino Leinoon ovat hyödyntäneet sitä tieteellisissä ja taiteellisissa luomuksissaan. Tänä päivänä järvi tarjoaa monia mahdollisuuksia vapaa-ajan viettoon. Sen voivat todistaa ne tuhannet ihmiset, jotka kesäisin ja talvisin viettävät sen rantamilla vapaa-aikaansa mökeillään, veneilevät, purjehtivat ja kalastelevat tai suihkivat suksillaan pitkin järven hohtavia jäälakeuksia.
Oulujärvi ‑ Kainuun meri on ollut vuosisatojen ajan merkittävä aineellisen ja henkisen hyvinvoinnin lähde kainuulaisille ja Oulun läänin asukkaille sekä muille sen rantamille eksyneille. Oulujärvi on säilyttänyt näihin päiviin asti yksinäisen, hieman surumielisen erämaajärven leimansa. Kovin hyvin sen maisemakohteita ei tunneta, sillä satunnaiset kulkijat eivät osaa hakeutua sen rantamille. Ehkä juuri sen vuoksi Oulujärvi on näihin päiviin asti säilyttänyt salaperäisen leimansa. Toivottavasti nykyihminen ei lyhytnäköisesti tuhoa sen herkkää ekologista tasapainoa vaan suojelee sen vielä varsin puhtaina säilyneet vedet ja kauniit rantamat myös tuleville sukupolville, sillä asumisen väljyys, erämaisuus ja luonnonrauha ovat nykyisin nopeimmin katoavia luonnonvaroja.
Järvellä on avarine selkineen, itikkaluotoineen, luhtarantoineeen ja hiekkatörmineen monia maisematyyppejä, joten se voi tarjota jokaiselle jotain. Oulujärven maisemaestetisointi kannattaa: se ei maksa mitään, kuka tahansa voi sitä harrastaa eikä se turmele luontoa. Jatkuvasti huomaa järvessä yhä uusia piirteitä, valon ja veden leikkiä, joille silmä oli aikaisemmin sokea. Ihmeesti sen avarat maisemat lääkitsevät sielua ja palkitsevat mieltä.
Reijo Heikkinen