Vadelma (Rubus idaeus) – syyskesän makoisa marja – tunnetaan varsin monilla nimillä eri puolilla maata. Suomalaiset poimivat sitä elokuussa ahkerasti hakkuuaukeilta ja peltojen pientareilta piikeistä ja ryteiköistä välittämättä. Vadelma tunnetaan eri puolilla Suomea monilla nimillä. Etelä-Suomessa sitä on kutsuttu hallaimeksi, Karjalan kunnailla vaapukaksi ja siellä täällä Sisä-Suomessa vaaraimeksi, mutta myös vattuna se tunnetaan.
Kajaanin piirilääkäri Elias Lönnrot tallensi siitä aikoinaan vielä laajemman nimirepertuaarin. Nämä 1800-luvun nimet ovat nykyisin jo vaipuneet unholaan. Lönnrotin mukaan vadelmaa kutsuttiin mm. seuraavilla nimillä: faaran, faderna, hallan,maarama, maara, vaapukka, vaarama, vaarain, vaaranvattu, vaaterma, vaderma, vagarmo, vako, vaterma, vattu, vavarna ja vavo. Vadelman kohdalla sanonta ”rakkaalla lapsella on monta nimeä” pitää siis hyvin kutinsa.
Vadelma on hyönteispölytteinen, monivuotinen puolipensas, joka suotuisissa oloissa voi kasvaa jopa kaksi metriä korkeaksi. Sen piikikkäät versot ovat kaksivuotisia ja kukkivat toisena vuonna.
Vadelma kasvaa yleensä Itä-Suomen etelään antavissa vaaramaisemissa, ennen muuta hakkuuaukeilla ja rehevillä kasvupaikoilla, mutta sitä tavataan myös teitten varsilla ja ojien pientareilla sekä raunioiden liepeillä. Vadelma kasvaa Lappia lukuun ottamatta lähes kaikkialla Suomessa. Pohjois-Karjalassa vattu viihtyy erityisesti vaaramaisemissa. Kainuussa se kasvaa erityisesti Ristijärven Saukkovaaran etelään antavilla rinteillä ja Sotkamon eteläpuolen vaaroilla ja hakkuuaukeilla.
Vadelma on ns. pioneerikasvi, joka levittäytyy nopeasti hakkuuaukeille ja hyödyntää maaperän runsaita typpivaroja ja tuottaa uudella kasvupaikalla muutaman vuoden ajan runsaan sadon. Vattusadot ehtyvät kuitenkin nopeasti, kun maaperän typpivarat vähenevät ja alueen puusto vahvistuu. Vadelma on myös herkkä saamaan erilaisia satoa vähentäviä virustauteja.
Sen himmeän punainen marja muodostuu monesta pienestä luumarjasta. Kypsänä se irtaantuu helposti pohjuksestaan. Vattu kypsyy heinä-elokuun vaihteessa. Hellekesinä vatun satokausi on yleensä lyhyt, mutta jos poimintavaiheessa on viileitä jaksoja, vattupensaat tuottavat marjoja vielä elokuun lopulla.
Entisaikaan, jolloin sokeri oli vielä outo herkku ja makeisista oli nuusa, vadelma oli makeutensa vuoksi hyvin haluttu marja. Sitä ihmiset poimivat makean nälkäänsä. Vadelmassa onkin runsaasti sokereita, omena- ja sitruunahappoa sekä aromiaineita, jotka tekevät siitä poikkeuksellisen maukkaan marjan. Omenahappoa siinä on noin 1,8 prosenttia. Vatuissa on myös runsaasti magnesiumia ja mangaania. Erityisesti aurinkoisina kesinä vadelmat kypsyvät maukkaiksi, sadekesinä niistä tulee hieman vetisiä, mauttomampia ja hankalasti poimittavia. Vatun kukissa on paljon mettä, minkä vuoksi se on kimalaisten ja mehiläisten suosiossa.
Vadelman vitsauksena voidaan pitää vattumatoja, joiden vuoksi nirppanokkaisimmat vieroksuvat sen marjoja. Muutaman millimetrin mittainen vattumato on itse asiassa vattukuoriaisen toukka, joka lymyää vatuissa ja syö sen marjoja ja kukanpohjuksia. Poimittaessa ja marjoja puhdistettaessa toukat voidaan näppärin sormin poistaa ja jos vattuihin niitä jonkin verran jää, niitä ei juuri pakastuksen jälkeen huomaa. Vatun vitsauksena ovat myös vattukärsäkkäät, jotka munivat jo vadelman nuppuihin ja purevat nupun kannan puoliksi poikki estääkseen niitä avautumasta.
Vadelmaa käytettiin vielä 1950-luvulla yleisesti limonadeissa, kuten suurten ikäluokkien kasvatit vielä muistavat. Sittemmin limonadien valmistajat ovat siirtyneet keinotekoisiin esansseihin, joita ei juuri voi verrata aitoon vadelmasta valmistettuun luomulimonadiin. Vatuista voidaan valmistaa myös siirappia, viinejä, liköörejä ja viinietikkaa. Makeisissa ja kosmeettisissa tuotteissa käytetään myös vadelmia. Kasvin lehdistä voidaan valmistaa lisäksi teetä. Tällöin lehtiä käytetään joko tuoreena, kuivattuna tai hiostettuna. Vadelmassa onkin runsaasti sokereita, omena- ja sitruunahappoa sekä aromiaineita.
Vatulla on ollut myös jonkin verran lääkinnällistä käyttöä. Sen parkkiaineita sisältäviä lehtiä on käytetty mm. ripulin hoitamisessa. Lisäksi vatun avulla on voitu tehostaa mm. virtsaneritystä. Entisaikaan odottavat äidit suosivat vadelmaa, koska sen sisältämä yhdiste rauhoitti kohdun supistuksia. Kaikki makoisten vattujen ystävät tietävät, että tämän marjan poimiminen käy työstä. Yleensä vattupusikot sijaitsevat vaivalloisessa maastossa, kivikkojen ja kannokkojen seassa. Lisäksi vattupensaat ovat piikkisiä ja poimija saa piikeistä helposti osansa. Vattupensaissa rymytessään poimija voi törmätä myös kyykäärmeisiin. Piikeistä ja käärmeistä välittämättä sinnikkäät poimijat keräävät hakkuuaukeiden herkut kuitenkin pienehköihin astioihin, jotteivät pehmeät marjat pääse liiskaantumaan. Talvella sinnikäs marjastaja voi sitten nauttia vaivojensa palkkiona vatuistaan ja tehdä niistä monenmoisia suussa sulavia leivonnaisia ja mehuja.
Jos piikkinen metsävattu ei isommin innosta, kotipihalla voi kasvattaa tarhavattuja, jotka ovat metsävattuja suurempia ja kiinteämpiä. Valitettavasti tarhavattu ei kuitenkaan ole maultaan metsävatun veroinen.
Reijo Heikkinen
Kirjallisuutta
Elias Lönnrot, Suomen Kasvisto. Flora Fennica. Teoksessa Elias Lönnrot, Valitut teokset 4. Ohjeita ja runoelmia. Toim. Raija Majamaa. Pieksämäki 1992.
Rautavaara Toivo – Pekka Knuuttila, Mihin marjamme kelpaavat. Porvoo 1981.
Suomalaisen luonto-opas. Toim. Arto Kurtto, Lasse J. Laine, Seppo Parkkinen ja Markku Varjo. Helsinki 1987.