Verba volant, littera scripta manet.

(= Sanat lentävät tiehensä, kirjoitus säilyy.)

Keskiaikainen sanonta

A

rkistolaitos on tänään oleellinen osa sivistysvaltiota. Se palvelee uskollisesti valtion hallintoa ja tutkimuksen tarpeita kuten se on tehnyt jo vuosisatojen ajan. Se heijastelee kulloisenkin yhteiskunnan kehitystasoa ja on hyvin selkeästi ympäröivästä yhteiskunnasta ja sen kulttuuritasosta riippuvainen.

Arkistolaitos muistuttaa monin tavoin ihmismuistia. Sen toimintaperi-aatteessa on huomattavia yhtäläisyyksiä ihmisen pitkäaikaisen tai säiliömuistin kanssa, jonne aistivaikutelmat, yksilön toimintakyvyn kannalta merkittävät tiedot ja kokemukset tallentuvat pysyvästi. Ja samalla tavalla kuin muistissa on rinnakkain useita muistin lajeja, kuten tapahtumamuisti, semanttinen, verbaalinen, motorinen ja affektimuisti sekä havaintomuisti, samalla tavoin arkistotkin luokittelevat ja järjestelevät aineistonsa

Ja samalla tavalla kuin yksilötasolla muisti voi pätkiä antegradiamnesiassa, jolloin uusi tieto ei pysy mielessä, samalla tavalla arkistotkin voivat ajoittain, kuten poikkeusolojen aikana, toimia epäsäännöllisesti. Jos ihmisistä kohtaa kohtalokas retrogradiamnesia, jolloin häneltä häviää muisti kokonaan onnettomuuden tai sairauden takia, hänen toimintakykynsä alenee oleellisesti.

Vastaavasti arkiston palaessa sodan aikana tai onnettomuudessa, sitä ylläpitävän yhteiskunnan toiminnat vaikeutuvat huomattavasti, kun merkittävät tiedot katoavat ikuisiksi ajoiksi savuna taivaalle. Vaikka edellä esitelty muistin ja arkiston analogia on varsin mekaaninen, niin siitä huolimatta arkiston toimintaperiaate on ällistyttävän yhdenmukainen muistin toimintaperiaatteiden kanssa. Arkistoja onkin aiheellisesti sanottu kansakunnan muistiksi kirjastojen lailla.

Arkistolaitoksen varhaisvaiheista

Arkistolaitoksen syntyhistoria ulottuu kirjallisen kulttuurimme aamuhämärään, muinaisten korkeakulttuurien kauteen. Tuolloin arkistot eivät vielä olleet eriytyneet museoista, joten papit ja kirjurit säilyttivät pyhiä kirjoituksia ja sakraaliesineitä samoissa tiloissa.

Muinaisessa Egyptissä kirjurit olivat arvostettuja virkamiehiä, joita kunnioitettiin heidän maagisten taitojensa vuoksi. Hieroglyfien, pyhien merkkiensä avulla he kykenivät panemaan toimeen faraoiden määräyksiä. Koko hallinto oli heistä riippuvainen. He tarkistivat asiat ja merkitsivät ne muistiin ja pitivät maan yhtenäisenä. Kirjoitustyönsä ohessa kirjurit säilyttivät ja arkistoivat faraon tärkeitä asiakirjoja kuten valtiosopimuksia ja verotusta koskevia säädöksiä. Jo Egyptissä arkistoja perustettiin nimenomaan hallinnon tarpeita varten. Ennen muuta eri puolilla valtakuntaa syntyneet verotusasiakirjat toimitettiin visiirin johtamaan valtakunnalliseen asiakirjatoimistoon, jossa laskettiin verot ja valtion eri hankkeisiin tarvittavien työntekijöiden määrä.

Arkistojen muodostamisessa kirjureiden merkitys oli keskeinen. Heidän suojelusjumalansa oli Thoth, Kuun ja Viisauden jumala, joka on kuvattu hautamaalauksissa joko paviaanina, ibislintuna tai ibispäisenä ihmisenä laatimassa hieroglyfejä. Thoth oli myös tieteiden suojelija, jumalten sihteeri ja ajanlaskun herra, joka valvoi manalassa sydämen punnitsemisseremonian viimeisellä tuomiolla ja laati siitä oikeudenpöytäkirjan. Thothin tehtäviin kuului lisäksi pyhien kirjoitusten, hieroglyfien suojelu. Häntä voidaan aiheellisesti pitää myös arkistonhoidon suojelusjumalana. Egyptissä on säilynyt tietoja systemaattisesta arkistoinnista lukuisten dynastioiden aikana mm. el-Amarnan raunioista, joista on löydetty papyruskääröihin kirjoitettuja ja savitauluihin hakattuja valtiollisia asiakirjoja.

Myös muinaisessa Sumerissa oli jonkinlaisia kirjastojen ja arkistojen tapaisia paikkoja, joissa säilytettiin pyhiä nuolenpääkirjoituksia. Kun tekstit oli vaivalloisesti saatu hakattua kivitauluihin, niitä ei haluttu hävittää. Kirjoituksia on löydetty arkeologisissa kaivauksissa ennen muuta kirjurikoulujen yhteydestä, joiden raunioissa on säilynyt merkkejä muinaisten kirjureiden taidoista.

Kun tuli on kautta aikojen ollut arkistojen pahin vihollinen, on siitä joskus ollut hyötyäkin. Lähi-idän vuosituhantisen historian tutkimus eteni huomattavasti vuosina 1974–1976, jolloin italialaiset arkeologit kaivoivat professori Paolo Matthiaen johdolla Pohjois-Syyriassa Tell Mardikhin rauniokummusta muinaisen Eblan kaupungin jäänteitä. Ebla kukoisti noin 2500 eKr., mutta Akkad hävitti sen noin vuoden 2250 eKr. tienoilla. Arkeologit löysivät kaivauksissa noin 16 500 savitaulua muinaisen kuninkaanlinnan palaneesta arkistosta. Tulipalo kovetti savitaulut niin, että ne ovat kestäneet vuosituhannet erinomaisesti ja säilyttäneet tietonsa nykypäiviin.

Myös ns. Kuolleenmeren löydöt, etupäässä Qumranin seudulta vuodesta 1947 alkaen löydetyt käsikirjoitukset ovat tuoneet runsaasti tietoja Vanhan Testamentin ajoista. Vanhimmat käsikirjoitukset ovat 700-luvulta eKr. ja tärkeimmät dokumentit ajalta 200 eKr. – 68 jKr. Lähinnä essealaisista koostunut uskonnollinen yhteisö, jonka käyttämää kirjallisuutta Kuolleenmeren löydöt huomattavalta osin ovat, arkistoi pyhät kirjoituksensa sotilaallisen vainon aikana saviruukkuihin, joissa dokumentit ovat säilyneet näihin päiviin asti.

Kreikan arkistolaitos

Arkisto juontuu kreikankielisestä sanasta archeion, joka tarkoitti alun perin sekä viranomaisia että kaupungintaloa, mutta myös julkista rakennusta tai virastoa.

Arkisto kuului oleellisena osana kreikkalaiseen kaupunkivaltioon, jota oli vaikea hallita ilman jonkinlaista arkistoa. Vanhin tunnettu lakitekstien arkisto perustettiin Ateenan raatihuoneelle noin vuonna 460 eKr.

Satakunta vuotta myöhemmin Ateenan julkiset asiakirjat tallennettiin Pallas Athenen temppeliin Akropolis-kukkulalle. Sinne oli koottu mm. verotustietoja ja luetteloita kaupungin, poliksen vapaista kansalaisista. Noista ajoista lähtien arkisto on tarkoittanut paikkaa, jossa asiakirjoja säilytetään. Kreikkalaisia tekstejä on säilynyt nykyaikaan lähinnä maljakkomaalauksissa ja kivitauluissa sekä papyruksissa, mutta niitä on löydetty lähinnä Egyptistä. Siellä ne ovat kuivan ilmanalan vuoksi säilyneet hyvin. Sen sijaan Kreikasta papyrukset ovat yleensä tuhoutuneet.

Rooman arkistolaitos

Roomassa arkistolaitos kehittyi kreikkalaisen esikuvan mukaisesti. Julkiset arkistot sijoitettiin temppeleihin ja julkisiin rakennuksiin. Roomalaisten tärkeimpiä jumalia olivat Juppiter, Mars, Tellus ja Saturnus, joista jälkimmäiset liittyivät maatalouden harjoittamiseen. Niinpä Saturnuksen temppeliin sijoitetusta arkistosta, Aerarium Saturni, kehittyi valtakunnan pääarkisto, eräänlainen tiedon kruununmakasiini. Muinaisroomalaisten sana arca tarkoitti varmaa paikkaa.

Keisariaikana keisarillisen palatsin yhteyteen muodostui keskushallinnon tarpeita varten puolestaan Sanctuarium Caesaris. Sen lisäksi arkistoja perustettiin hallinnon tarpeisiin myös laajan imperiumin provinsseihin.

Arkistolaitos Euroopan ulkopuolissa kulttuureissa

Amerikan kaksoismantereen korkeakulttuureissakin arkistointi kehittyi hallinnon apuvälineeksi. Jukatanin niemimaalla asuneet mayat ovat jättäneet jälkeensä monia salaperäistä kuvakirjoitusta sisältäviä muistomerkkejä, jotka on hakattu suuriin pilareihin tai maalattu ruukkuihin. Atsteekit tallensivat tietojaan agavenlehdistä valmistetuille kirjoituslevyille, joita pidettiin suuressa arvossa.

Valitettavasti Euroopasta tulleet valloittajat eivät ymmärtäneet niiden arvoa vaan tuhosivat niitä lyhytnäköisesti uskonnollisessa kiihkossaan. Etelä-Amerikan inkojen kehittämä kirjoitusjärjestelmä oli poikkeuksellinen, sillä he käyttivät ns. solmukirjoitusta ja lähettivät viestejä ns. quipu-nuorien avulla. Hallitsijan apulaisena toiminut quipucamayoc-niminen virkamies, eräänlainen hovikirjuri, tallensi sapa inka määräykset quipu-nuoriin, joita vikkeläkinttuiset juoksijat kiidättivät sitten kaikkialle laajaan valtakuntaan.

Sama virkamies toimi myös arkistonhoitajana ja tallensi quipu-nuoria Cuzcossa sijainneen hallituspalatsin uumeniin. Salaisia viestejä sisältävät nuorat ripustettiin telineille, joita käytettiin kuin arkistohyllyjä konsanaan. Tarvittaessa quipu-nuorat kaivettiin esille tutkittaviksi. Inkat käyttivät solmukirjoitusta ennen muuta väestönlaskennassa ja veronkannossa. Espanjalaiset eivät solmukirjoitusta ymmärtäneet ja polttivat lähes kaikki löytämänsä nuorat paholaisen välineinä. Solmukirjoitus on tunnettu myös eri muunnelmina Kiinassa, Tiibetissä, Taka-Intiassa ja Malajien saaristossa. Myös niissä solmukirjoituksia säilytettiin erillisissä arkistoissa.

Arkistolaitos keskiajalla

Rooman imperiumin luhistuttua arkistolaitos rappeutui, kun lukutaidottomat germaanit, ennen muuta vandaalit tuhosivat antiikin ajoilta säilyneitä asiakirjoja. Keskiajalla arkistojen turvapaikaksi muodostuivat luostarit, joissa ymmärrettiin kirjallisen tiedon merkitys. Luostareissa myös säilytettiin antiikin Kreikan ja Rooman viisaiden käsikirjoituksia. Katolisen kirkon keskuksena oli Vatikaani, jonne kerääntyi arvokkaiden taideaarteiden lisäksi myös vanhoja käsikirjoituksia ja asiakirjoja.

Näin syntyi Vatikaanin arkisto, jota oli pidetty yllä 300‑luvulta lähtien, mutta joka perustettiin varsinaisesti vasta vuonna 1612 ja avattiin tutkijoille vuonna 1881. Se sisältää Euroopan keskiajan historian ja vanhimman kirkkohistorian tärkeimmän lähdeaineiston.

Keskiajalla syntyi myös laajoja valtiollisia keskusarkistoja mm. Englantiin ja Ranskaan, joiden keskusarkistojen juuret yltävät 1200–1300-luvuille. Espanjan Simancasin arkisto aloitti toimintansa vuosina 1567–1568. Keskiajalta ovat peräisin myös monet eurooppalaiset kaupunkiarkistot, jotka kehittyivät kaupunkilaitoksen elpymisen myötä. Vanhimmat kaupunkiarkistot ovat 1100-luvuilta. Ne palvelivat ennen muuta hallinnon, verotuksen ja kaupan tarpeita. Arkistot turvasivat lakien ja asetusten sekä yhteiskuntaryhmien ja kansallisten privilegioiden säilymisen.

Nykyaikaisen arkistolaitoksen synty

Nykyaikainen länsimainen arkistolaitos muotoutui Ranskan vallankumouksen vanavedessä. Kun arkistot olivat aikaisemmin palvelleet lähinnä maallisten ja hengellisten ruhtinaiden tarpeita, vallankumouksen jälkeen syntyivät edellytykset lakisääteisten kansallisten keskusarkistojen perustamiselle. Samalla arkistojen julkisuusperiaate valtasi alaa ja tutkijat pääsivät viimein tutustumaan arkistojen salaisuuksiin.

Modernin arkistoajattelun symboliksi nousi vuonna 1790 Pariisiin perustettu Ranskan kansallisarkisto, Archives Nationales. Se oli esikuvana eri puolille Ranskaa perustetuille provinssiarkistoille. Belgia sai oman kansallisarkistonsa lokakuussa 1796 ja Sveitsi seuraavana vuonna.

Ruotsin arkistolaitoksen juuret yltävät aina vuoteen 1618, jolloin Axel Oxenstierna antoi määräyksen kuninkaallisen arkiston perustamisesta. Norjan kansallisarkisto syntyi vuonna 1814, jolloin norjalaiset ryhtyivät kokoamaan omaa kansallisarkistoa. Siihen asti tärkeimmät asiakirjat oli siirretty Kööpenhaminaan. Iso-Britannian kansallisarkisto Public Record Office perustettiin puolestaan 1838.

Saksan liittotasavallan Bundesarchiv on syntynyt monen mutkan jälkeen vasta vuonna 1949. Sen nykyiset kokoelmat koostuvat vuosina 1815–1866 muodostuneista Saksan ruhtinaskuntien arkistoista, vuosina 1867/1871–1945 syntyneistä Saksan keisarikunnan ja natsi-Saksan sekä vuosina 1949–1990 syntyneistä Saksan Demokraattisen kansantasavallan eli DDR:n arkistokokoelmista.

Suomen arkistolaitoksen vaiheita

Suomessakin arkistolaitoksen virstanpylväät liittyvät läheisesti valtiollisessa ja poliittisessa historiassa tapahtuneisiin muutoksiin. Arkistolaitoksemme juuret yltävät keskiajalle, jolloin syntyivät vanhimmat kirkolliset ja hallinnolliset asiakirjamme. Ruotsin vallan aikana hallitus ja keskusvirastot sijaitsivat Tukholmassa, jonne tärkeimmät asiakirjat kulkeutuivat.

Kun Suomi liitettiin Venäjän yhteyteen vuonna 1809 ja Suomesta muodostettiin autonominen suurruhtinaskunta, Suomeen muodostettiin oma senaatti, jota palvelemaan muodostettiin vuonna 1816 senaatin arkisto. Sen arkistoon siirrettiin Ruotsista Haminan rauhansopimuksen mukaisesti palautetut Suomea koskevat asiakirjat. Vähitellen sen kokoelmiin siirrettiin myös muiden virastojen arkistot. Näin muodostui valtakunnallinen keskusarkisto, johon tutkijat ja muut asianharrastajat pääsivät tutustumaan vuodesta 1859 lähtien. Kymmenen vuotta myöhemmin se sai nimekseen Valtionarkisto.

Vuonna 1939 annetulla lailla vakiinnutettiin Valtionarkiston asema keskusvirastona, tutkimuslaitoksena ja kansallisarkistona. Vuonna 1994 Valtionarkiston nimi muuttui Kansallisarkistoksi. Nimenmuutosta perusteltiin sillä, että uusi nimi vastaa paremmin arkiston nykyistä yhteiskunnallista tehtävää kaikkien suomalaisten arkistona.

Valtionarkisto siirtyi vuonna 1890 senaatin linnasta professori C. G. Nyströmin sille varta vasten suunnittelemaan rakennukseen, joka sijaitsee Suomen pankin kupeella. Kansallisarkistossa asiakirjoille on hyllytilaa yli 50 kilometriä. Arkiston kahdessa tutkijasalissa ja niihin liittyvissä tutkijahuoneissa on yhteensä 121 paikkaa. Niistä osa on tarkoitettu mikrofilmilukulaitteiden käyttäjille. Käytössä on myös 60 hengen luentosali ja kahvilaravintola Café Hausen. Kansallisarkiston vanhin asiakirja on kuningas Birgerin suojeluskirje Karjalan naisille, joka on laadittu vuonna 1317. Vanhimman yhtenäisen asiakirjasarjan muodostavat vuodesta 1537 alkavat voudintilit, jotka ulottuvat vuoteen 1808.

Suomen maakunta-arkistot

Kansallisarkiston alaisuudessa on seitsemän maakunta-arkistoa, jotka sijaitsevat Turussa (perustettu 1932), Hämeenlinnassa (1927), Jyväskylässä (1967), Vaasassa (1936), Oulussa (1932) ja Mikkelissä (1934) sekä Joensuussa. Niihin rinnastettava on myös Ahvenanmaan maakunta-arkisto, Ålands landskapsarkiv. Muita vastaavia arkistoja ovat Sota-arkisto ja kirkkoherranvirastoissa säilytettävät kirkonarkistot.

Oulun maakunta-arkisto on perustettu vuonna 1932. Se on maamme toiseksi vanhin maakunta-arkisto Hämeenlinnan jälkeen. Hallinnollisesti Oulun maakunta-arkisto on Kansallisarkiston alainen piirihallintoviranomainen, joka on Opetusministeriön alainen. Arkisto toimi Oulun Ainolan tiloissa vuoteen 1983 sakka, jolloin Arkistokatu 6:ssa sijaitsevaan entiseen OTK:n kiinteistöön korjattiin sille tarvittavat toimitilat.

Oulun maakunta-arkistossa on hyllytilaa yli 24 kilometriä ja asiakirjoja yli 11 kilometriä. Arkistossa on 40 tutkijapaikkaa asiakirjojen sekä mikrofilmien ja -korttien tutkimiseksi. Asiakirjoja tutkivat ovat pääasiassa sukututkijoita, historiantutkijoita ja opiskelijoita. Oulun maakunta-arkiston henkilökunnan vahvuus on 17 työtekijää.

Oulun maakunta-arkiston vanhin alkuperäinen asiakirja on vuodelta 1558 oleva Iin kirkonarkistoon kuuluva Iin kirkkoherra Knuthin viljakymmenyksiä koskeva kirje. Vanhin suomenkielinen asiakirja on puolestaan kuningatar Hedvig Eleonoran allekirjoittama tappelukieltokuulutus vuodelta 1662. Tiettävästi vanhin arkistolaitoksessa säilytettävä koneella kirjoitettu kirje on piispa Gummeruksen arkistoon sisältyvä kirje, joka lähetetty vuonna 1876 Philadelphian maailmannäyttelystä.

Reijo Heikkinen

11.12.2006

Kirjallisuus

Arkistohoidon opas. Valtionarkiston julkaisuja 10. Helsinki 1980.

Grönblom Ralf, Egyptiin matkaavan kulttuuriopas. Porvoo 1990.

Helen Tapio, Talous- ja sosiaalihistoria. Teoksessa Antiikin kulttuurihistoria. Teoksessa Antiikin kulttuurihistoria. Toim. Henrik Lilius, Saara Lilja, Holger Thesleff, Päivi Setälä, Jaakko Suolahti ja Eija Kämäräinen. Porvoo 1981.

Hildesheimer Francoise, Les Archives de France. Paris 1997.

Håland Randi ja Gunnar, Suuri maailmanhistoria. Osa 1. Höganäs 1983.

Ihminen, aika ja kulttuuri. Toim. Vuokko Aromaa ja Merja Isotalo. Turun yliopiston täydennyskoulutuskeskuksen julkaisuja A:3. Turku 1992.

Ihmiskunnan historia. Englanninkielinen alkuteos: The Last Two Million Years. London 1974.

Kerkkonen Martti; Suomen arkistolaitos Haminan rauhasta maan itsenäistymiseen. Helsinki 1988.

Nilsson Nils; Arkivkunskap. Malmö 1974.

Onnela Samuli - Vuokko Peltola - Kaarina Sala, Koti- ja kotiseutuarkiston opas. Suomen Kotiseutuliiton julkaisuja A:4. Jyväskylä 1991.

Paananen Unto, Valtiollinen historia. Teoksessa Antiikin kulttuurihistoria. Teoksessa Antiikin kulttuurihistoria. Porvoo 1981.

Pardey Eva, Kuninkaallisen hallinnon rakenne. Teoksessa Egypti – Faaraoiden maa. Toim. Reginen Schultz ja Matthias Seidel. Königwinter 2004.

Solin Heikki, Kirjoitus. Teoksessa Antiikin kulttuurihistoria. Porvoo 1981.

Thomsen Rudi, Suuri maailmanhistoria. Osa 2. Kulttuurien synty 1200–200 eKr. Höganäs 1983.

Arkistolaitoksesta laajemmin verkossa osoitteissa:

(Käytetty 11.12.2006)

Kotimaiset arkistot

http://www.narc.fi/

http://agricola.utu.fi/inst/arksind.php

http://www.narc.fi/Arkistolaitos/kansallisarkisto/

http://www.narc.fi/Arkistolaitos/maakunta/

http://www.narc.fi/Arkistolaitos/hma/

http://www.narc.fi/Arkistolaitos/joma/

http://www.narc.fi/Arkistolaitos/jyma/

http://www.narc.fi/Arkistolaitos/mma/

http://www.narc.fi/Arkistolaitos/oma/

http://www.narc.fi/Arkistolaitos/tma/

http://www.narc.fi/Arkistolaitos/vma/

Ulkomaiset arkistot

http://arch.arch.be

http://www.pro.gov.uk

http://www.ra.se/ra/index.html

http://www.ra.se/ra/omriks.html