Teksti ja kuvat
Reijo Heikkinen
Keväällä, kun
viimeisetkin pälvet kaikkoavat tienpientareilta, talojen etelään antavilta seinustoilta
ja aurinkoisilta niityiltä, maasta puskee iloisen keltaisia kukkia, jotka
tuovat tuulahduksen kesän aurinkoisista päivistä: voikukat - kultakukat putkahtavat
silmiemme iloksi.
Entisajan talonpoika arvosti tätä kesän airutta, sillä se
kasvoi nopeasti ja antoi rehevine kasvustoineen navetassa talven sinnitelleelle
kalvakalle karjallekin nopeasti elinvoimaa. Tarjosi se talven petun varassa
kituuttaneille ihmisillekin tuki tarpeellista ruuan lisää. Voikukan katsottiin
parantavan myös voin laatua ja tuovan siihen lisää väriä.
Voikukat ilmaantuvat heti lumien sulettua silmiemme
iloksi sinnikkäästi jopa talojen kivijalan sepeliköstä.
Lönnrotin toteamuksia voikukasta
Voikukan (Taraxacum officinale) arvostuksesta kansan keskuudessa kertoivat
myös lukuisat nimet, joilla rahvas kutsui tätä kotipihojensa sitkeää
keltasilmää. Eri puolilla Suomea siitä käytettiin seuraavia Kajaanin
piirilääkäri Elias Lönnrotin tallentamia nimiä. Nimiryväs kuvaa eloisasti kasvin
iloista ulkomuotoa:
Ø
häkkivillapää
Ø
hökkörä
Ø
höyhenheinä
Ø
höytypää
Ø
isänkukka
Ø
julmu
Ø
keltakukka
Ø
kultakukka
Ø
maitiainen
Ø
maitoheinä
Ø
pörhäpää
Ø
pörhöpää
Ø
pörrinkäinen
Ø
pörröpää
Ø
siankukka
Ø
siansilmä
Ø
villapää
Ø
voiheinä
Ø
voikukka
Ø
voinunnu
Kasvista on käytetty eri puolilla Suomea myös seuraavia
nimiä:
Ø
häränsilmä
Ø
kalloniska
Ø
keltaukko
Ø
kultaharja
Ø
leijonanhammas
Ø
maitolakki
Ø
munkinpää
Ø
punkkikukka
Ø
pörröpää
Ø
sianyrtti
Ø
syyläkukka
Ø
syyhykukka
Ø
sängynkastelija ja
Ø
tuulenpuntari.
Nimien runsaus osoittaa todeksi vanhan sanonnan,
jonka mukaan rakkaalla lapsella on monta nimeä.
Kevään ensimmäiset voinunnut ja
maitoheinät ravitsivat
nopeasti entisaikaan pitkän talven uuvuttaman karjan.
Kajaanin monitoimilääkäri Elias Lönnrot pohdiskeli myös voikukan
ravinto-arvoa kääntämässään Gustawa Schartau’n Hywäntahtoisia Neuwoja Katowuosina -teoksessa. Vaikka kysymyksessä oli
ennen muuta käännöstyö, Lönnrot muokkasi tekstiä Suomen oloihin sopivaksi ja
lisäili siihen myös omia laajoja botaniikan tietojaan. Hän esitteli teoksessa ennen
muuta sellaisia kasveja, joita voitiin käyttää turvallisesti hätäravinnoksi
petun sijasta. Voikukka sai jäkälien ohella teoksessa varsin runsaasti huomiota
ihmisille soveliaana ruuanlähteenä.
Alkukesän maitiaispeltoa lehtevien koivujen
katveessa.
Kesäisen voikukkaniityn näkymille kaamoksen
synkkyydessä kärvistelevä
suomalainen osaa antaa arvoa.
Lönnrot tunsi erittäin hyvin tämän kasvin, kuten edellä
olleesta luettelostakin ilmenee, sillä se oli tullut hänelle tutuksi jo Sammatin
kotitanhuvilla. Kajaanissa voikukka kasvoi yleisesti pitkin tienvarsia ja hänen
Polvilan tilallaankin se rehotti pitkin niittyjä. Teksteissään
Lönnrot kutsui voikukkaa useimmiten maitiaiseksi, sillä voikukka-nimi ei tuolloin
ollut vielä vakiintunut. Nimi maitiainen juontuu voikukan varresta valuvasta maitomaisesta
maitiaisnesteestä.
Lönnrotin mukaan voikukka kasvoi ”yltäkyllin kylän tienoissa, pihoilla,
teillä, poluilla, pellon piertaneilla, niituilla ja missä vaan sen siemenet ovat tulleet itämään;
kukkii Touko- ja Kesäkuussa keltaisilla kukilla. Varsi sillä on ymmyriäinen, pillikäs, lehdetön,
kaikki lehdet käyvät ulos tyvestä.”
Hän piti kasvia erittäin soveliaana ravinnonlähteenä ja
petun korvikkeena, koska siitä
”juurista,
puhdistettuna, uunissa kuvetettuna ja jauhettuna
saadaan, jyväjauhoilla seotettuna, hyvällistä leipää.”
Hän kertoi, kuinka heinäsirkat Minorkan
saaressa olivat monena vuonna hävittäneet kaiken laihon, joten asukkaiden oli
elettävä voikukan juurilla. Juuri juuret olivat kuulemma soveliaat keitonkin
lisukkeena, mutta myös muserrettuna. Hän kertoi, että keväällä, jolloin ”lehdet ensin pistäksen maasta ylös ja vielä ovat valkian
näköset, leikataan ne visusti irti tyvestä ja
kelpaavat sallatiksi, johon tarpeeseen talvella
juuret ovat soveliaat: keväillä saadaan lehdeistä
avullista kaalivelliä.”
Hän varoitti, että muutamat pusersivat mehun voikukan
juurista saadakseen ne paremman makuisiksi. Tätä ei kannattanut tehdä, sillä
siten meni hyvää ruoka-ainetta hukkaan, opasti alati säästäväinen Lönnrot.
Keltakukka ja kultaharja hymyilevät kilpaa auringon
kanssa ”niityllä, missä sirkat soi ja kesäheinät heiluu”.
Voikukka ei ollut pelkästään hyvä ravintokasvi vaan sitä
voitiin käyttää myös lääkkeenä. Lönnrotin mukaan kasvissa oleva maitiaisneste
oli tunnettu nestettä poistavista ominaisuuksista. Lääkinnässä sitä voitiin
käyttää seuraavasti:
”Juurta
varhain keväällä otettuna käytetään vesittävänä, veren puhdistavana ja vatsan
pehmittävänä lääkkeenä vesi-, kelta- ja perätaudeissa, vatsan turvotuksessa,
sairasmielisyydessä ja muussa. Sitä varten niistä joko tuoreeltaan puserretaan
mehua, taikka keitetään väkevää lientä kuivatuista. Mehua on myös silmä-jään
voiteeksi kiitetty.”
Sitkeä Keski-Aasian kasvi
Voikukka on monivuotinen lehtiruusukkeellinen laji, joka
kukkii keväällä ja alkukesästä rehevänä yleisesti kaikkialla Suomessa. Se on
levinnyt alun perin Keski-Aasian vuoristoseudulta, jossa se sopeutui hyvin seudun
ankariin oloihin, kuten kuivuuteen ja kylmyyteen. Nämä ominaisuudet ovat
auttaneet myös sen leviämistä eri puolille maailmaa. Voikukka on yleinen
kaikkialla pohjoisella pallonpuoliskolla. Se on levinnyt sitkeytensä vuoksi
muillekin mantereille.
Voikukat voivat rehottaa erityisesti etelään antavilla
rinteillä,
joilla ruohonleikkuukoneet eivät pääse jylläämään.
Keltaisen voikukan lääkinnälliset ominaisuudet huomattiin jo
varhain, mikä ilmenee myös kasvin latinankielisestä nimestä. Taraxacum juontuu kreikan kielen silmätautia ja
hoitoa tarkoittavista
sanoista. Latinan officinalis tarkoittaa lääkkeenä
käytettyä. Myös arabit huomasivat voikukan lääkinnälliset
ominaisuudet ja kirjasivat ne jo 1000-luvulla lääkeoppaisiinsa. Keskiajalla
voikukan juuria käytettiin Euroopassa yleisesti mm. virtsavaivojen hoitoon.
Voikukan leviämistä ovat edistäneet sen sitkeys eri
ilmastovyöhykkeillä, mutta myös sen tehokas leviäminen. Kasvi voi levitä apomiktisesti eli ilman pölytystä kehittyneistä siemenistä.
Uudet kasvit ovat siis identtisiä emokasvin kanssa.
Tämä ominaisuus on vaikuttanut siihen, että voikukasta on
aikojen saatossa kehittynyt lukuisia lajeja. Suomen voikukat ovat jakautuneet
kuuteen ryhmään, joista suurimman ryhmän muodostavat rikkavoikukat. Niitä on
laskettu olevan noin 400 eri lajia. Muut meillä tavattavat ryhmät ovat
lännenvoikukat, mäkivoikukat, pohjanvoikukat, rantavoikukat ja sarvivoikukat.
Vain asiantuntija voi tunnistaa kaikki voikukan lukuisat muunnokset ja yhteensä
noin puolentuhatta lajia.
Voikukat saavat rauhassa kukkia tänä päivänä taloyhtiöiden
nurmikentillä, koska talonmiehet ovat kadonneet ja
huoltofirmojen
kiinteistönhoitajat eivät ehdi joka tontille.
Ruohokenttien kiusankappale
Maallikolle voikukka on ”vain voikukka”, sitkeä kesän tuoja.
Maaseudulla siihen on suhtauduttu lempeän suvaitsevasti, mutta kaupungeissa
sitä on usein pidetty vihonviimeisenä rikkakasvina, jonka leviämistä on pyritty
estämään käsin kitkemällä, juuriraudoilla, myrkyillä ja ruohonleikkuulla.
Turhaan, sillä voikukka on saatu vain hetkeksi hävitettyä nurmikentiltä, mutta jonkin
ajan kuluttua se on jälleen ilmaantunut puutarhurien vaivaksi.
Voikukan vastainen taistelu oli kaupunkien ruohokentillä
kiivaimmillaan 1970- ja 1980-luvuilla, jolloin sen leviäminen saatiinkin hetkeksi
kuriin, mutta nykyisin kaupunkien puistotyöntekijät ovat nostaneet avuttomina kätensä
pystyyn: voikukka saa iloisesti rehottaa keltaisena tien pientareilla ja
ajokaistojen välissä sekä nurmikentillä siihen asti, kunnes se alkaa levittää
höytyviään. Siinä vaiheessa puistoväki ilmaantuu vilkkaasti maisemiin ja parturoi
sen pois.
Voikukkako rikkakasvi! Höpö höpö! Keltainen voikukkapelto
hakkaa mennen tullen steriilit ja tasaisiksi nyhdetyt
nurmikentät.
Vaikka monet ovat pitäneet voikukkaa halpa-arvoisena
rikkakasvina, sen mielenterveyttä edistävä ja suomalaisten perusmelankoliaa
haihduttava vaikutus on ollut erittäin merkittävä. Suomen alkukesä olisi
huomattavasti apeampi ja aneemisempi ilman voikukkia.
Mikä onkaan mukavampaa kuin kellistyä kauniina kesäisenä
päivänä keltaisena rehottavalle voikukkaniitylle ja katsella taivaalla
purjehtivia poutapilviä.
Reijo Heikkinen
Juttu on
tehty kahden pimeän
välissä synkimmän
kaamoksen
aikaan joulukuun römppäsäissä
6.12.2006.
Lähteet
Gustawa Schartau’n Hywäntahtoisia Neuwoja Katowuosina. Teoksessa Elias Lönnrot
Valitut teokset. Ohjeita ja runoelmia. Toim. Raija Majamaa. SKS. Pieksämäki 1992.
Majamaa Raija, Taustatietoja. Teoksessa Teoksessa Elias Lönnrot Valitut teokset. Ohjeita ja runoelmia. Toim. Raija Majamaa.
SKS. Pieksämäki 1992.
Mustonen O. A. F., Tietoja Kajaanin kihlakunnasta ja etenkin
Paltamon pitäjäästä. Hämeenlinna 1885.
Piirainen Mikko - Pirkko Piirainen - Hannele
Vainio. Kotimaan
luonnonkasvit. Porvoo 1999.
Verkkolähteet
(Katsottu 6.12.2006)
http://www.arctic-flavours.fi/index.php?mid=5_105_145&la=fi
http://www.pixheli.com/yrtti/kuvasto/voikukka.html
http://www.tohtori.fi/?page=5184117&id=1238251
http://www.tts.fi/Eliaksenyrttitarha/Yrttitarha/voikukka.htm
http://fi.wikipedia.org/wiki/Voikukka
http://www.yrttitarha.com/kanta/voikukka/