Kainuun kirjailijoita

 

Aluksi

 

Kainuussa on syntynyt ja vaikuttanut monia Suomen kulttuurihistorian merkkimiehiä ja -naisia. Seudulla on erityisesti kaunokirjailijoina kunnostautuneita, jotka ovat luoneet useita Suomen kirjallisuushistorian merkkiteoksia. Nämä kirjailijat ovat myös tehneet kirjoillaan ja runoillaan tunnetuksi Kainuun kulmakuntia.

 

 

 

Elias Lönnrot (1802–1884)

 

Eipä arvannut 31-vuotias lääketieteen tohtori Elias Lönnrot matkatessaan tammikuussa 1833 Oulujärven jäätietä pakkashuuruiseen noin 400 asukkaan Kajaaniin, että tuosta matalien majojen, savisten kujien ja maata möyrivien raatimiesten kaupunkipahasesta tulisi hänen asuinpaikkansa vuoteen 1854 asti.

 

Tuskin tuolloin oli alakuloisempaa asuinpaikkaa koko maassa. Suurin osa kajaanilaisista kyyhötti tulipalopakkasessa tuvissaan ja ne harvat, jotka uskaltautuivat ulos, silmäilivät epäluuloisesti tulijaa. Siellä täällä hämärillä kujilla laahusti nälkiintyneitä pitäjäläisiä, jotka olivat raahautuneet viimeisillä voimillaan kaupunkiin leipää etsimään. Heidän kantapäillään rynnis­tivät pelottavat kulkutaudit, jotka tekivät tuhojaan onnettomissa ryysyläislaumoissa. Koko Kainuu oli noihin aikoihin vajoamassa ankaran nälänhädän synnyttämään tautikurimukseen.

 

Kohta erämaakaupunkiin saavuttuaan Elias Lönnrot asettui asumaan kauppias Michel Michelsso­nin taloon, joka sijaitsi nykyisen Kauppakadun ja Koivukoskenkadun kulmassa. Ruplan päivämak­sua vastaan hän sai ruuan, kamarin ja salin sekä tilaisuuden nauttia kolmen kauppias Michelssonin vanhahkon tyttären ruokaseurasta. Päästäkseen neitien seurasta ja kuraisesta Ka­jaanista ja saadakseen työrauhan Lönnrot osti Paltaniemeltä rovastinna Aejmelaukselta maaliskuussa 1834 Hövelö-nimisen talon 500 ruplalla. Tämän talon kurkihirren alla sanotaan Kalevalan syntyneen. Lönnrot luopui kuitenkin pian Hövelöstä, koska se sijaitsi liian kaukana Kajaanista.

 

Lönnrotin muistomitali

 

Noihin aikoihin hänellä oli myös asunto Kajaanissa postinhoitaja Edvard Montgomeryn talossa, joka sijaitsi nykyisen tavaratalo Anttilan ja Kaakisen liikerakennuksen väliin jäävällä piha-alueella. Talossaan hän otti myös vastaan potilaita. Lönnrot asui talossa vuokralaisena maaliskuusta 1834 helmikuuhun 1835, jolloin hän osti koko talon 1000 paperiruplalla. Postinhoitaja Montgomery, joka oli Lönnrotin hyvä ystävä, sai noihin aikoihin uuden viran Eckeröstä Ahvenanmaalta. Hän ei saanut suurehkoa taloaan myydyksi, joten Lönnrot osti talon säälistä auttaakseen miestä mäessä. Samoihin aikoihin piirilääkäri Elias Lönnrot sai monivuotisen urakkansa päätökseen ja sai valmiiksi ns. Vanhan Kalevalan käsikirjoituksen, jonka esipuheen hän allekirjoitti 28. helmikuuta 1835. Kun Montgomery sitten maaliskuussa 1835 lähti keikkuvan muuttokuormansa kanssa kohti etelää, hänellä oli mukanaan arvotavaraa: Vanhan Kalevalan käsikirjoitus, joka näin vaatimatto­masti aloitti maailmanvalloituksensa.

 

Elias Lönnrot etsi kohtuullisen matkan päästä Kajaanista myös tilavaa taloa jo syksyllä 1834. Paltamon emäpitäjässä Kajaanin maaseurakunnassa Siikalahden rannalla oli tuolloin kruunun­saatavien vuoksi myytävänä pakkohuutokaupalla Polvilan ja Partalan verotila, jonka hän osti. Kauppa oli varsin edullinen, sillä Lönnrot sai 2 000 ruplan arvoiseksi arvioidun tilan 200 paperiruplalla.

 

Kuvanveistäjä Mauno Oittisen veistämä

Lönnrot-monumentti paljastettiin vuonna 1942.

 

 

Lönnrot aloitti tilan kunnostuksen, mutta käytännössä työ jäi hänen Gabriel-veljensä huoleksi. Toukokuussa 1835 remontti saatiin päätökseen ja taloon muuttivat Sammatista Lönn­rotin vanhemmat, kaksi renkiä ja palvelija ja Lönnrotin veljenpoika Kaarle. Polvilassa poikamiestohtori sai keskittyä rauhassa kirjallisiin töihinsä, sillä hänen iäkäs äitinsä huolehti ruuanlaitosta ja Lönnrotin vaatteiden kunnosta. Pääosin Polvilassa, mutta osin myös Laukossa, Elias Lönnrot kirjoitti Uuden Kalevalan, joka ilmestyi vuonna 1849. Vaikka Lönnrot myi tilan talonpoika Eric Schroderukselle vuonna 1841, saivat hänen vanhempan­sa kauppaehtojen mukaan edelleen asua tilalla, jossa poikamiestohtori oleili ajoittain myös vuoteen 1848 asti.

 

Vuosina 1840–1842 Lönnrotia ei juuri näkynyt Kajaanissa. Heinäkuussa 1840 hän sai senaatilta kahden vuoden virkavapauden. Sen aikana hän teki pitkiä matkoja mm. Lappiin ja Arkangeliin. Lönnrot palasi takaisin Kajaaniin syksyllä 1842 ja asettui täyshoitolaiseksi pastori Johan Reinhold Appel­grenin luokse nykyisen Brahenkatu 14 paikalla sijainneeseen vanhaan pappilaan. Talo oli kaupungin ainoa kaksikerroksinen rakennus, jonka yläkerrasta Lönnrot sai kaksi huonetta asunnokseen. Hän nautti tästä asunnosta, jonne varsinkin kesäisin kantautui vapaana virtaavan Koivukosken jyly. Virran pauhua piti myös venäläinen profes­sori Jakov Grot hyvänä unilääkkeenä vieraillessaan kesäkuun lopulla 1846 Lönn­rotin luona.

 

Noihin aikoihin Elias Lönnrot nautti harvinaista etuoikeutta, viiden vuoden virkavapautta. Tuolloin hän kirjoitti merkkiteoksiaan, ennen kaikkea Uutta Kalevalaa ja sanakirjojaan. Virkavapautensa aikana hän vietti liikkuvaa elämää ja oleili pitkiä aikoja Etelä-Suomessa Laukon kartanossa tai matkusteli eri puolilla Karja­laa.

 

Palattuaan Laukosta keväällä 1847 Kajaaniin Lönnrot muutti sijaisensa vt. piirilääkäri Anton Lindhin luok­se, joka asui tuomari Anders Jakob Roosin rakennuttamassa talossa. Yöt hän siitä huolimatta vietti Polvilassa iäkkäiden vanhem­piensa luona, jonne hän asteli synkeän kuusikon läpi vievää polkua. Tarinoiden mukaan sääs­tääkseen saappaitaan arvon tohtori istahti kivelle ja otti saappaat jalasta ja jatkoi Polvilaan avoja­loin.

 

Elokuun puolivälistä 1848 toukokuun loppuun 1849 hän vietti lähes yhtäjaksoisesti Laukos­sa, jossa hän myös urakoi Kalevalan loppuun. Tämän jälkeen levottoman poikamiestohto­rin elämässä tapahtui mullistus, jota kajaanilaiset ystävät eivät uskoneet tapahtuvaksi: Elias Lönn­rot solmi avioliiton oululaissyntyisen Maria Piponiuksen kanssa. Häät vietettiin Oulussa 13. heinäkuuta 1849.

 

Aviopari asettui Kajaaniin tultuaan asumaan aluksi Kajaanin vanhalle sahalle. Tuolloin piirilääkäri Lönnrot päätti lopullisesti asettua asumaan Kajaaniin, johon hän oli vuosien aikana kaikesta huolimatta kiintynyt. Hän ryhtyi rakentamaan perheelleen taloa ns. Montgomeryn talon tontille. Uusi talo, joka oli Kajaanin komein, valmistui loppuvuodesta 1850. Se maksoi kaikkiaan 4000 hopearuplaa, mikä vastasi hänen noin neljän vuoden bruttotulojaan. Elias Lönnrot asui perheineen tässä talossa vain tammi­kuun alkupäiviin 1854, jolloin hän muutti Helsinkiin suomen kielen ja kirjallisuuden pro­fessoriksi.

 

Hauholan maja toimi aikoinaan Lönnrotin kesäpaikkana.

 

Elias Lönnrotin henkisen perinnön vaaliminen

 

Kainuussa Kajaani ja Kuhmo ovat merkittävällä tavalla vaalineet Lönnrotin ja Kalevalan muistoa. 1980-luvun puolivälissä Kuhmo rakennutti oloisamme laajan ja monipuolisen kalevalaisen rakennuskokonaisuuden Kalevala-kylän hotelleineen. Sen yhteydessä toimi myös Talvisotamuseo ja Petola. Kylästä tuli pian hyvin suosittu kesäinen matkailukohde, mutta sen toiminta hiipui 1990-luvun lopulla Kuhmon kaupungin ponnisteluista huolimatta. Nyt tämä matkailukohde on saanut uutta puhtia, kun Kalevala-kylän osti joukko alasta kiinnostuneita yrittäjiä. Nykyisin alue tunnetaan nimellä Kalevala Spirit Elämyspuisto. Yrityksen toimintaideana on Kalevala-mytologian vaaliminen samoin kuin suomalaisen ruokakulttuurin ja käsityötuotteiden levittäminen ennen muuta Keski-Eurooppaan.

 

Kuhmossa toimii myös Juminkeko, joka on Kalevalan ja karjalaisen kulttuurin informaatiokeskus. Se on keskittynyt Kalevala-perinteen ja Elias Lönnrotin elämäntyön vaalimiseen sekä edistämään kansainvälistä Kalevalaan ja eepoksiin liittyvää kulttuurivaihtoa. Sen toiminta alkoi 1980-luvun puolivälissä Kulttuurikornitsa-hankkeella, jossa pyrittiin lisäämään kulttuurivaihtoa Suomen ja Karjalan Tasavallan välille. Vuonna 1990 Kulttuurikornitsasta muodostettiin säätiö, joka pyrki saattamaan toiminnan vakaammalle pohjalle ja niinpä se käynnisti Juminkeko-hankkeen.

Juminkeko toimii Kalevalan juhlavuonna 1999 valmistuneessa uutta puuarkkitehtuuria edustavassa rakennuksessa, jonka ovat suunnitelleet arkkitehdit Mikko Heikkinen ja Markku Komonen. Kuhmon keskustassa sijaitsevan toimitalon rakennutti Opetusministeriö. Juminkeon keskeisinä toimijoina ovat olleet kirjailija Markku Nieminen ja hänen vaimonsa Sirpa Nieminen, joka on työskennellyt säätiön toiminnanjohtajana.

 

Kajaanissa Lönnrotin perintöä vaalii puolestaan 1996 perustettu Elias Lönnrot -seura ry. Toiminnan primus motorina on ollut lausuntataiteilija, opetusneuvos Tuulikki Yli-Lonttinen, joka luotsasi yhdistystä ensimmäisen kymmenvuotiskauden. Yhdistys on valinnut vuodesta 1999 lähtien jonkun Lönnrotin elämäntyötä tunnetuksi tehneen tutkijan, taiteilijan tai järjestöihmisen Vuoden Eliakseksi. Kesällä 2008 Vuoden Eliakseksi valittiin professori Juha Pentikäinen. Elias Lönnrot -seuran puheenjohtaja on nykyisin projektipäällikkö Lasse Lyytikäinen. Seura on saanut äskettäin kunnon toimitilat Kajaanin Raatihuoneelta, johon seura on hankkinut Lönnrotin aikakauteen sopivat huonekalut. Elias Lönnrot -seura on järjestänyt tieteellisiä seminaareja, julkaissut kirjallisuutta ja myynyt mm. Lönnrot-mitaleja toimintansa rahoittamiseksi.

 

Kajaanin yliopistokeskuksen yhteydessä toimi myös 1990- ja 2000-luvun taitteessa Lönnrot-instituutti, jonka tavoitteena oli Elias Lönnrotin elämäntyön tunnetuksi tekeminen ja Kalevala-perinteen vaaliminen. Sittemmin tämä projektimuotoinen instituutti lakkautettiin ja sulautettiin yliopistokeskuksen yhteydessä toimintansa aloittaneeseen Lönnrot-instituuttiin, jonka toimenkuva on edellistä laajempi.

 

Kajaanissa on myös tunnettu piirilääkäri Elias Lönnrotia esittävä muistopatsas, joka on seutukunnan ensimmäinen. Veistoksen teki kuvanveistäjä Mauno Oittinen, ja monumentti paljastettiin 30. elokuuta 1942. Kajaanista löytyy myös runsas Kalevala- ja Lönnrot-aiheinen kadunnimistö. Siitä todistavat mm. nimet Lönnrotinkatu, Pohjolankatu, Sammonkatu ja Väinämöisenkatu.

 

Elias Lönnrot -aiheisia verkkosivuja

http://nimikot.nettisivut.fi/jasenseurat/elias_lonnrot-seura_ry/

http://www.eliaslonnrotseura.fi

http://www.kajaaninyliopistokeskus.oulu.fi/lonnrot/

http://www.juminkeko.fi/lonnrot/

http://www.karjalohja.fi/kirjailijat/lonnrot.htm

http://www.ouka.fi/kirjasto/lonnrot/curriculum.htm

http://www.kajaaninyliopistokeskus.oulu.fi/omasto/rheikkin/

 

 

 

 

Isa Asp (1853–1872)

 

Suomen ensimmäinen naislyyrikko Isa, alun perin Louise Asp, syntyi Utajärvellä 4.2.1853, mutta hän muutti vuonna 1870 Puolangalle, josta hänen isänsä Jaakko Asp oli saanut kunnankirjurin toimen. Myöhemmin Jaakko Asp toimi sekä Kurimon että Suomussalmessa toimivan Ämmän ruukin kirjanpitäjänä.

 

Vaikka Isa aluksi pelkäsi muuttoa syrjäiseen erämaahan, hän kiintyi pian Ylä-Kainuun avariin maisemiin ja sinisiin vaaroihin. Hän rakasti myös luonnossa samoilemista. Isa Asp oli selvännäkijä, joka osasi ennustaa luontoa vaanivat vaikeat ajat. Hän oli voimakkaasti viehtynyt kansallisuusaatteesta ja suomalaisuudesta ja ennakoi kirjoituksissaan jopa maamme itsenäisyyttä. Sen saavuttaminen ei hänen mukaansa olisi helppoa vaan vaatisi kovan veron. Runossaan hän kirjoittaa:

 

“Siis sä, Suomi, pääsi nosta, muiden maiden rinnalla!/ Itsellesi maine osta/ hikes veres, hinnalla!/ Vielä kerran päivän koitto/ valkeneepi Suomelle./ Sodan päättyes­sä voitto/ tunnustetaan valolle./ “

 

Isa Aspin tunnetuin runo Aallon kehtolaulu syntyi Puolankajärven rannalla.

 

”Nuku, nuku aaltonen, / nuku jo! / Tuolla laulaa humisten/ kuusisto!

Kehtolaulusi se on – / nuku aalto rauhaton, / nuku jo!

 

Miksi tahdot katsella, /kuinka jo loukannut on luontoa turmio!

Kuinka kukat surkastuu, / kuinka tuless´paljastuu lehdikko?

 

Nuku aalto, vahtopää! / Nuku jo! / Kerran sinun herättää/ aurinko.

Senpä sulle, rauhaton, / hellä silloin suotu on / suutelo.

 

Herätessäis heloittaa / kukat jo, / suloisesti tuoksuaa tuomisto.

Liverrykset lintusten / silloin soi kuin Väinösen kantelo!

Sydän! nuku sinäkin, / nuku jo! / Uni sull´on suloisin nautinto. / Toivo aikaa armaampaa, / nuku, kunnes lopun saa / taistelo.”

 

Puolangan Hepoköngäs on maamme korkein vesiputous.

 

Puolangalla ja Suomussalmella asunut Isa Asp siirtyi Jyväskylän seminaariin opiskele­maan, sillä opettajan ura oli noihin aikoihin alempisäätyiselle naiselle ainoa mahdol­lisuus hankkia itsenäinen asema monien rajoitusten sääty-yhteiskunnassa.

 

Valitetta­vasti Isa sairastui Jyväskylässä heti opiskelujensa alkuvaiheessa keuhkotautiin, joka paheni jatkuvasti. Parin vuoden sairastelun jälkeen ankara tauti viimein voitti, ja neito menehtyi vain 19-vuotiaana 12.11.1872. Kuoleman aavistus näkyy myös Isa Aspin seuraavassa runossa:

 

“Mörka skuggor falla neder / över dig, du trötta själ, / döden mot dig famnen breder, snart hon kramar dig ihjäl.” (Mustat varjot laskeutuvat ylitsesi, väsynyt sielu; kuolema avaa sinulle sylinsä ja musertaa sinut pian.)

 

Niilo Rikulan veistämä Isa Aspin muistopatsas paljastettiin 2002.

 

Oululainen kirjailija Erkki Hyytinen julkaisi Isa Aspin elämänkerran vuonna 1983. Hyytinen kahlasi läpi keskeiset Aspin elämään liittyvät lähteet, kirjat, kirjeet ja artikke­lit. Hänen mielestään jälkipolvi on luonut Aspista hennon ja lyyrisen henkiolennon, jonka varjoon on jäänyt kuitenkin voimakas ja määrätietoinen Isa Asp.

 

Isa Aspin muiston vaaliminen

 

Puolankalaiset ryhtyivät puuhaamaan pitäjän runotytölle omaa patsasta 2000-luvun alkupuolella. Sen veisti kuvanveistäjä Niilo Rikula. Veistos paljastettiin Puolangan keskustassa Isa Aspin puistossa 12.11.2002, jolloin tuli kuluneeksi 130 vuotta runoilijan kuolemasta. Patsashankkeen myötä syntyi myös Kainuun Isa Asp Seura ry. vuonna 2004. Nimikkoseuran puheenjohtaja on Tuulikki Moilanen. Seura järjestää mm. vappuisin Isa Aspin lakituksen. Seura järjestää marraskuussa Isan kuolinpäivänä myös runotapahtuman ja myy veistoksen pienoiskuvia toimintavaroja kerätäkseen.

 

Kirjailija Erkki Hyytisen vuonna 1983 julkaiseman Isa Aspin elämäkerran ohella runoilijattaresta on kirjoittanut Jaakko Terenttilä, joka julkaisi vuonna 1951 teoksen Rauhaton ja vaahtopää. Kirkkoherra Toivo Hyyryläinen suomensi vuonna 2003 Isan ruotsinkieliset runot teoksessaan Kohise villi aalto. Seuraavana vuonna hän suomensi myös Aspin päiväkirjat.

 

Isa Asp -aiheisia verkkosivuja

http://nimikot.nettisivut.fi/jasenseurat/kainuun_isa_asp_seura_ry/

 

 

 

 

Eino Leino (1878–1926)

 

Paltaniemen Hövelössä 6. heinäkuuta 1878 syntynyt Eino Armas Leopold Lönnbohm tuli myöhemmin tunnetuksi runoilija Eino Leinona. Häntä voidaan aiheellisesti pitää yhtenä Suomen merkittävimmistä lyyrikoista. Synnyinseutu Pal­taniemi merkitsi maisemineen hänelle hyvin paljon. Paltaniemellä asuessaan hän kolusi aluksi Hövelön lähitienoita, mm. Hövelönlahden pohjukassa olevaa Löttäpirttiä, jossa ylämaiden tervansoutajat yöpyivät tai kuluttivat myrskysäillä aikaansa tarinoita kertoen. Hövelön laiturista, josta hän käytti nimeä Sininen silta, muodostui nuoren Einon mielipaikka.

 

Nina Sailon veistämä Eino Leinon muistomerkki paljastettiin 1983.

 

Myöhemmin poika kuljeskeli eri puolilla Paltaniemeä, mm. Kirkkoniemessä, jossa seudun poikien tapana oli keräillä Vanhaan hautausmaahan haudattujen vainajien luita, jotka törmien vyörymisen vuoksi nousivat rantalietteellä näkyville. 1880-luvulla Lönnbohmin vanhemmat veljekset suorittivat arkeologisia kaivauksia Hövelönlahden suussa sijaitsevalla Pikkusaarella. Isovihanaikaisten pääkallojen paljastuminen jäi voimakkaasti noin 7‑vuotiaan poikasen mieliin.

 

Kun Eino Leino varttui, sai hän veljiltään vanhan purren, jonka avulla nuorukainen pääsi liikkumaan vapaasti pitkin Paltaselän aallokkoja. Näillä retkillä varhais­kypsä Eino Leino tutustui myös rantakylien tyttölapsiin ja helskytteli heille rakkausruno­jaan.

 

Eino Leino päätti jo varhain seurata vanhemman veljensä Kasimirin jalanjälkiä ja ryhtyä runoilijaksi. Ensimmäiset merkittävät runonsa hän julkaisi jo koulupoikana. Leinon vuonna 1896 ilmestynyt esikoisteos Maaliskuun lauluja ilmentää päivän pojan optimistista ja heleätä lauleskelua, jonka kepeys syntyy osin rekilauluista omaksutuista rytmeistä. Useat hänen varhaiskauden runoistaan liittyvät hänen kotimaisemiinsa ja Oulujärveen. Kotiseutu Paltaniemi jäi voimakkaasti elämään Eino Leinon mieliin sen vuoksi, että hän jo varhain joutui lähtemään pois kotoaan käydäkseen koulua aluksi Oulussa ja myöhemmin Hämeenlinnassa. Poismuutto jäyti pojan kaihoisaa mieltä.

 

Miehuutensa tuotteliaimmat vuodet Eino Leino vietti Helsingissä. Hänen parhaan luomiskautensa alkuun sijoittuu vuonna 1903 ilmestynyt Helkavirsiä-runoelman 1. osa, jonka runoissa Leino osoittautuu viimeiseksi suureksi kalevalaiseksi laulajaksi ja samalla monipuoliseksi kalevalaisen runomuodon uudistajaksi. Eino Leino loi 3. heinäkuuta 1903 myös suomalaisen runouden helmen Nocturne-runon, joka monissa äänestyksissä on valittu Suomen kauneimmaksi.

 

Eino Leino muistokivi Hövelössä

 

 

Myöhemmän miehuuskauden kokoelmia, mm. vuonna 1908 ilmestynyttä Halla-runoelmaa, hallitsevat usein kuoleman, autiuden ja yksinäisyyden tunnot. Eino Leinon viimeiset runokokoelmat ovat luonteeltaan pessimistisiä ja huipentu­vat vuonna 1916 ilmestyneen Helkavirsien 2. sarjan kosmisiin ja panteistisiin legendoihin.

 

Paltaniemellä sijaitseva Eino Leino -talo on kesäisin vilkas turistikohde.

 

 

Leinon runouden erikoisuuksia lienee 1919 ilmestynyt lyyrinen kokoelma Juhana herttuan ja Catharina Jagellonican lauluja. Monet hänen näytelmistään ovat perussävyltään romanttisia ja rakenteeltaan löyhiä. Merkittävimpiä, parhaiten ajan hammasta kestäneitä näytelmiä ovat trilogian muodostaneet Lalli (1907), Maunu Tawast (1908) ja Tuomas piispa (1909). Leinon laajaan kirjalliseen tuotan­toon kuuluu myös runsaasti nimimerkeillä Mikko Vilkastus, Teemu, Kanttori ja Sepeteus Päivälehdessä ja Helsingin Sanomissa vuosina 1899–1914 julkaistuja sarkastisia pakinoita, joissa hän piikitteli aikakauden ilmiöitä. Lisäksi hän kirjoitti useita romaaneja, kirjallisuushistorioita, lennokkaita esseitä ja käännöksiä (mm. Danten Jumalainen näytelmä), muistelmia, mm. Elämäni kuvakirja- muistelmateoksen ja miete‑ ja tunnustuskir­jan Alla kasvon Kaikkivallan (1917). Runoilija Eino Leino kuoli 1926.

 

Eino Leinon muiston vaaliminen

 

Eino Leino nousi uudelleen suosioon 1978, jolloin vietettiin hänen syntymänsä 100‑vuotisjuhlaa. Tuolloin sai suuren suosion näyttelijä Lasse Pöystin radiossa kesäluentana esittämä Elämäni kuvakirja -muistelmateos. Leinosta tehtiin noihin aikoihin myös näytelmäelokuva ja useita televisiodokumentteja. Oman lisänsä Lei­no‑renessanssiin toi näyttelijä Vesa‑Matti Loiri, jonka Leinon runojen tulkinnat ja säveltäjä Taisto Wesslinin sävellykset saivat suuren suosion. Runoilijan suosiosta kertoo myös se, että kirjailija Hannu Mäkelä voitti kymmenkunta vuotta sitten Finlandia-palkinnon Leinon elämää käsittelevällä romaanillaan Mestari. Hän julkaisi joku vuosi sitten myös uuden elämänkerran Leinosta. Runoilijan syntymäpäivästä 6. heinäkuuta on tullut Runon ja suven päivä, joka on nykyisin myös yleinen liputuspäivä.

 

Leinon perintöä vaalii valtakunnallisella tasolla vuonna 1947 perustettu Eino Leinon Seura, joka on vuodesta 1956 lähtien jakanut arvostetun Eino Leino -palkinnon. Kainuussa on toiminut vuodesta 1977 lähtien Kainuun Eino Leino -seura ry, joka on vaalinut runoilijan muistoa. Seuran puheenjohtajana toimii nykyisin opettaja Esko Piippo, joka kesällä 2008 julkaisi tuoreimman Eino Leinoa käsittelevän teoksen. Seura myy toimintansa rahoittamiseksi mm. paitoja, postikortteja, tulitikkuja, Leinon teoksia, kirjanmerkkejä ja videoita sekä Eino Leinoon liittyvää vanhaa kirjallisuutta. Kuluva vuosi on Eino Leinon juhlavuosi, sillä 6.7.2008 tuli kuluneeksi 130 vuotta runoilijan syntymästä.

 

Paltaniemellä toimii kesäisin vireästi myös Eino Leino -talo, jossa on pysyväisnäyttely runoilijan elämästä. Matkailuyrittäjä Kirsi Kilpeläisen johtama Kapsakka Ky. järjestää monenmoisia Eino Leino -aiheisia kiertoajeluja ja muita tapahtumia Eino Leino -talossa ja sen pihapiirissä. Kauniilla paikalla Oulujärven rannalla sijaitsevasta rakennuksesta on muodostunut kesäisin monien suosittujen runoiltojen tapahtumapaikka.

 

Eino Leino -aiheisia verkkosivuja

http://nimikot.nettisivut.fi/jasenseurat/kainuun_eino_leino-seura_ry/

http://www.kainuuneinoleinoseura.fi

http://www.kajaaninyliopistokeskus.oulu.fi/omasto/rheikkin/paltaniemi/paltan.htm

http://www.kajaaninyliopistokeskus.oulu.fi/omasto/rheikkin/leino125.htm

 

 

 

Ilmari Kianto (1874–1970)

 

Ilmari Kianto (vuoteen 1906 Calamnius) eli pitkän ja värikkään elämän ja teki monilla teoksillaan tunnetuksi Kainuun korpiloukkojen elämää jo 1900-luvun alkupuolella. Kianto syntyi 7. toukokuuta 1874 Pulkkilan pappilassa, mutta hän muutti jo muutaman vuoden ikäisenä Suomussalmelle, josta hänen isänsä A. B. Calamnius oli saanut pappisviran.

 

Kianto oli varhaiskauden runoissaan yleensä tunteikas uusromantikko, joka ylisti Korpi-Kainuuta ja sen maisemia. Aika ajoin hän taas nousi runoissaan pontevaan uhmaan, mm. runossaan Nälkämaan marssi. Kiannon varhaiskauden merkittävin romaani on vuonna 1909 ilmestynyt Punainen viiva, joka kuuluu maalaisköyhälistön kuvaukse­na ja kulttuurihistoriallisena esityksenä samoin kun humoristisena luomuksenakin Suomen kirjallisuudenhistorian merkkiteoksiin. Teoksessa Kianto käsitteli realisti­sesti ja paikoin tyylitellenkin Kainuun korpiseutujen asukkaiden yhteiskunnallista herää­mistä ensimmäisten yksikamarieduskuntavaalien aikoihin.

 

Ilmari Kianto poromiehenä

 

Ilmari Kiannon toinen mestariluomus on vuonna 1924 ilmestynyt Ryysyrannan Jooseppi, joka on kursailematon ja naturalismissaan runollinen kainuulaisen kansan­elämän kuvaus. Kainuun rajaseudun kasvatti Ryysyrannan Jooseppi on älykäs ja henkisesti valpas mies, mutta samalla kuitenkin perin saamaton nahjus, jolta pirtti hajoaa lopulta käsiin. Kiannon romaanin keskeisenä sosiaalisena motiivina on Joosepin korpitorpan kelmeän köyhäläisyyden kuvaaminen. Romaanihenkilöt Kianto sai Turjanlinnan lähettyvillä eläneistä pitäjäläisistä, jotka eivät kuitenkaan pitäneet siitä, että kirjailija käytti heitä romaaninsa esikuvina. Teos herätti Kainuussa myöhemmin ristiriitaisia tunteita, sillä monien mielestä Kianto teki kirjallaan kotiseudulleen karhunpalveluksen. Kiannon luoman kuvan vuoksi Kainuun on näihin päiviin asti ollut vaikea irrottautua nälkämaan petunhajuisesta maineesta.

 

Kianto julkaisi myös useita muistelmaluonteisia ajan kuvauksia, kuten Papin poika, Omat koirat purivat ja Iki‑Kianto muistelee, joissa hän mitään salaamatta muisteli seksuaalista heräämistään, sotavuosien kokemuksiaan ja värikästä elämäänsä. Turjanlinnan keisarin ja kainuulaisen korpikirjailijan tuotanto on poikkeuksellisen laaja mutta laadultaan epätasainen. Mestariteosten lisäksi siihen kuuluu runsaasti kepeitä kaunokirjallisia kyhäyksiä, jotka eivät ole kestäneet ajan hammasta. Kiannon tiedetäänkin suoltaneen kynästään yli 60 teosta, joita kaikkia ei ole kuitenkaan julkaistu.

 

Auringonlasku Kiantajärvellä

 

 

Ilmari Kianto vietti Suomussalmen Turjanlinnassaan värikästä elämää monine vaimoineen, sihteereineen ja suurine lapsilaumoineen. Hänen elämäänsä kuului myös paitsi remakoita viinanhuuruisia juhlia myös ankeaa veloissa rämpimistä. Kirjailijan oli hengenpitimikseen kirjoitettava ahkerasti, kalastettava uutterasti Kianta­järvestä tai nöyrryttävä anomaan kunnan apua lapsikatraalleen. Ilmari Kiannon boheemi­maista taiteilijanelämää monet aikalaiset eivät hyväksyneet. Niinpä hänen asemansa olikin kotipitäjässä hyvin ambivalentti. Muutamat häntä kilvan kiittelivät kirjallis­ten ansioidensa vuoksi, kun taas toiset purkivat korpikirjailijaan matalamielisiä ennakkoluulojaan.

 

Ilmari Kiannon muiston vaaliminen

 

Kianto herätti värikkäillä tavoillaan ja elämällään elinaikanaan monia ristiriitaisia tunteita kotipitäjässään. Talvisodan aikana hänet vangittiin, koska hän oli hieman ennen neuvostojoukkojen hyökkäystä jättänyt Turjanlinnan pöydälle kuuluisan sikarilaatikon, jonka kanteen hän oli venäjäksi raapustanut viestin. Siinä hän toivoi, etteivät venäläiset sotilaat tuhoaisi hänen taloaan. Viesti kulkeutui sotilasviranomaisten käsiin ja se tulkittiin maanpetokselliseksi toiminnaksi. Niinpä Kianto tuomittiin vankilaan, kunnes tasavallan presidentti armahti hänet.

 

Sodan jälkeen Kianto, joka tuolloin tunnettiin jo Iki-Kiantona, rehabilitoitiin ja hän sai ikämiesvuosinaan nauttia yleistä arvostusta. Hänen kirjalliset ansionsa tunnustettiin myös valtakunnallisella tasolla. Hänelle myönnettiin vuonna 1957 Helsingin yliopiston kunniatohtorin arvo. Kuitenkin vasta kirjailijan kuoltua vuonna 1970 Kiannon arvostus kohosi ja hänet nostettiin kirjallisuutemme parnassolle. Myös kotipitäjä Suomussalmi soi lopulta elokuussa 1974 tunnustuksensa kirjailija­mestarille, kun Ämmänsaaressa paljastettiin kuvanveistäjä Kain Tapperin veistämä Ilmari Kiannon muistopatsas.

 

 

Kuvanveistäjä Kain Tapper on veistänyt

Ilmari Kiannon muistopatsaan, joka paljastettiin 1974.

 

 

Suomussalmelle perustettiin myös 6.5.1984 aktiivinen Ilmari Kiannon muistoa vaaliva Ilmari Kianto -seura ry. Se on toiseksi vanhin Kainuussa toimiva kirjailijan nimikkoseura. Seuran puheenjohtajana on toiminut vuodesta 2000 lähtien kirjastonjohtaja Erkki Romppainen. Pitkäaikaisena sihteerinä on ollut Kiannon nuorin tytär Raija-Liisa Kianto. Seura järjestää erilaisia Kiannon kirjallista toimintaa käsittäviä tilaisuuksia, myy Kianto-aiheista kirjallisuutta, kalentereita ja muuta materiaalia.

 

Paljolti seuran aloitteesta Suomussalmelle perustettiin myös Kianto-instituutti, joka toimi projektiluonteisena vuosina 2003–2006. Se oli Suomussalmen kunnan hallinnoima hanke, joka rahoitettiin EU:n Karjala III A Interreg -ohjelmasta. Projektin tarkoituksena oli perustaa Ilmari Kiannon muistoa vaaliva kulttuurikeskus ja edistää rajaseutuyhteistä Vienan Karjalan kanssa. Projekti järjesti erilaisia Kiannon kirjallista toimintaa ruotivia seminaareja ja muita kulttuuritapahtumia sekä kokosi Suomussalmen opistoon Kianto-aiheisen valokuvanäyttelyn.

 

Ilmari Kianto -aiheisia verkkosivuja

http://nimikot.nettisivut.fi/jasenseurat/ilmari_kianto-seura_ry/

http://www.kolumbus.fi/kansi.kianto/

http://www.suomussalmi.fi/resoursce.phx/sivut/sivut-suomussalmi/kirjasto/kianto00.htx

http://poro.koillismaa.fi/kiantoinstituutti/kianto.htm

 

 

 

 

Veikko Huovinen 1927–

 

Nykyhetken tunnetuin kainuulainen kirjailija Veikko Johannes Huovinen syntyi Simossa 7. toukokuuta 1927. Veikko Huovisella ja Ilmari Kiannolla on siis samana päivänä syntymäpäivä. Huovisen perhe muutti jo varhain Sotkamoon, jossa isä, Juho Huovinen ryhtyi työskentelemään metsänhoi­tajana. Perheen äiti oli sanavalmis, värikästä kieltä käyttävä äitihahmo, jolta tuleva kirjailija oppi vaivihkaa runsaasti arkipäivään liittyviä meheviä sanontoja. Perheen elämään toi värikästä vaihtelua myös Veikko Huovisen Oulussa asuva setä, hauska ja pidetty Antti A. Huovinen, joka vieraili usein Sotkamossa.

 

Kansakouluun mennessään Veikko ei osannut vielä lukea mutta pian tuo puute korjaantui. Perheessä harrastettiin aktiivisesti kirjallisuutta, varsinkin sota- ja seikkailukirjat kiinnostivat nuorta poikaa. Kun Veikko tuli oppikouluikään, koulun vaihto tuli ajankohtaiseksi. Ennen sotia Kainuun ainoa oppikoulu oli Kajaanin yhteislyseo, jossa hänen oli sitten aloitettava aherruksensa. Muutto Sotkamosta Kajaaniin ei Veikko-poikaa kuitenkaan miellyttänyt ja niinpä hänellä oli alati ankara koti-ikävä. Poika oli vain tyytyväinen, kun koulu joutui sulkemaan ovensa marraskuussa 1939 talvisodan puhkea­misen vuoksi. Näin Veikko pääsi takaisin Sotkamoon äidin hoiviin. Veikko Huovinen liittyi keväällä 1944 rajujen ilmapommitusten aikana muiden ikätoveriensa tavoin ilmatorjuntajoukkoihin. Sota päättyi kuitenkin jonkin ajan kuluttua ja Veikon oli palattava takaisin entiseen opinahjoonsa. Koti-ikävä ei aiheuttanut enää ongelmia.

 

Veikko Huovinen kirjoitti ylioppilaaksi vuonna 1946, minkä jälkeen hän lähti isänsä tavoin lukemaan metsätieteitä Helsinkiin. Metsänhoitajaksi hän valmistui 1952. Opintojensa ohessa hän yritti maalata tauluja, mutta hänen lahjansa viittasivat kuitenkin kirjalliselle alalle. Kauan Veikko Huovinen ei ehtinytkään toimia metsänhoitotehtä­vissä, joihin hän oli kouluttautunut, sillä hän päätti pian ryhtyä täyspäiväiseksi kirjailijaksi. Hän julkaisi vuonna 1950 esikoisteoksensa Hirri, johon hän sai aiheen osaksi isänsä kertomuksista.

 

Huovisen läpimurtoteos oli kuitenkin vuonna 1952 ilmestynyt Havukka-ahon ajattelija, josta tuli vuosikymmeniksi suuren yleisön suosikki. Kirja sai ylistävät arvostelut myös kriitikoilta. Tämän teoksen ja samalla koko Huovisen laajan kirjallisen tuotannon tunnetuin hahmo on epäilemättä korpifilosofi Konsta Pylkkänen, joka tyylipuhtaasti edustaa sanavalmista kainuulaista kansanviisautta. Havukka-ahon ajattelijasta on tähän mennessä otettu jo kymmeniä painoksia ja teos on käännetty myös monille muille kielille. Teoksen pohjal­ta tehtiin myös 11-osainen televisiosarja. Sen ohjasi Kaarlo Hiltunen ja Konsta Pylkkäsen roolissa esiintyi maanmainio Lauri Leino. Sarja esitettiin MTV:ssä ensimmäisen kerran kevättalvella 1971. Tunnettu elokuvaohjaaja Kari Väänänen kaavailee Havukka-ahon ajattelijasta parhaillaan myös elokuvaa. Myös Hirri-romaanista on tehty 3-osainen televisiosarja. Sen ohjasi Pauli Virtanen ja sarjan pääosassa esiintyi Pentti Siimes. Ohjelmasarja esitettiin ensimmäisen kerran MTV3:ssa vuosina 1982–1983 ja uusintana vuonna 1994. Muutama vuosi sitten romaanista Koirankynnen leikkaaja valmistui myös elokuvaversio.

 

Nina Terno on veistänyt Veikko Huovisen muistomerkin.

 

Huovisen kirjailijalaadulle on ollut ominaista ennen muuta vakavien asioiden satiirinen käsittely. Hänen verrattoman satiirikon, parodikon ja absurdistin ominai­suutensa ilmenevät mm. sellaisissa teoksissa kuin Rauhanpiippu, Hamsterit, Veitikka, Joe‑setä ja Pietari Suuri hatun polki. Hänen tuotannos­saan ovat olleet keskeisiä päivänkohtaisia asioita käsittelevät osin mustan­kin huumorin hengessä kirjoitetut humoreskit, kuten Kuikka, Rasvamaksa ja Ympäristöministeri, samoin kuin humoristiset romaanit Lampaansyöjät ja Koiran­kynnen leikkaaja.

 

Veikko Huovisen kirjallisen työn vaaliminen

 

Kirjailija Veikko Huovinen on nauttinut yleistä arvostusta Kainuussa ja muualla Suomessa esikoisteoksensa Hirrin, mutta ennen muuta vuonna 1952 ilmestyneen nykyisin jo klassikoksi luettavan Havukka-ahon ilmestymisen jälkeen.

 

Kirjailija Veikko Huovinen on pysynyt uskollisena kotiseudulleen Sotkamolle, jota hän ei ole jättänyt muuttamalla lähemmäksi Etelä-Suomen kirjallisia keskuksia. Huovinen ei ole myös­kään viihtynyt sanoma- ja aikakauslehtien palstoilla vaan on varjellut johdonmukaisesti yksityisyyttään. Kainuussa tähän on annettu mahdollisuus, ja hän on saanut rauhassa keskittyä kirjojensa kirjoittamiseen ja filosofisen rauhalliseen elämäänsä Sotkamon Konstankujalla. Huovinen ei ole taipunut etelän houkutuksiin, vaikka Kosmoksen kirjallisissa piireissä häntä on vähätelty korpikirjailijaksi ja nimitelty viimeiseksi kainuistiksi.

 

Huovisella on laaja lukijakunta eri puolilla Suomea. Hän on saanut lukijoiltaan runsaasti myönteistä palautetta, mutta eivät julkiset instituutiotkaan ole häntä unohtaneet. Vuonna 1983 Veikko Huoviselle myönnettiin Oulun yliopiston luonnontieteellisen tiedekunnan kunniatohtorin arvo monista luontoa koskevista kirjallisista kuvauksis­ta ja muista metsäluontoa koskevista ansioista, mutta erikoisesti teoksesta Puukansan tarina, jossa Huovisen metsänhoitajan tietämys ja ilmeikäs kertojan kyky luovat aivan uudenlai­sen kuvan suomalaisesta metsästä ja sen kehityksestä vuosisatojen saatossa. Vuonna 1999 Huoviselle myönnettiin myös professorin arvonimi.

 

Salskeaa Kainuun metsää

 

Myös kirjailijan kotipitäjässä Sotkamossa hänen työtään on arvostettu. Veikko Huovisen elämäntyön työn kunnioittamiseksi Sotkamoon pystytettiin 1989 kuvanveistäjä Nina Ternon veistämä muistomerkki. Monumentista on vuosien saatossa tullut pitäjän tunnetuin taideteos, jonka lukuisat matkailijat ovat käyneet ikuistamassa Sotkamossa käydessään.

 

Kirjailijamestarin täyttäessä 80 vuotta 7. toukokuuta 2007 kainuulaiset kirjallisuuden harrastajat ja Veikko Huovisen teosten ystävät päättivät perustaa kirjailijalle syntymäpäivälahjaksi ja hänen elämäntyönsä kunnioittamiseksi nimikkoseuran eli Veikko Huovinen -seuran, jonka kotipaikka on Sotkamo. Yhdistyksen tarkoituksena on mm. Huovisen tuotannon tunnetuksi tekeminen, hänen elämäänsä ja tuotantoonsa liittyvän dokumenttiaineiston kokoaminen ja arkistointi ja Huovisen teoksiin liittyvän tutkimuksen tukeminen kotimaassa ja ulkomailla. Yhdistyksen ensimmäiseksi puheenjohtajaksi valittiin Kuhmon kaupunginjohtaja Eila Valtanen. Veikko Huovinen -seurasta kasvoi vuodessa jäsenmäärältään Kainuun suurin kirjailijaseura, sillä siinä on nykyisin lähes 300 jäsentä. Seura järjestää mm. erilaisia Huovisen tuotantoon liittyviä kirjallisuustapahtumia, organisoi lukupiirejä ja jäsentapaamisia.

 

Veikko Huoviselle myönnetyt tunnustuspalkinnot

 

Kalevi Jäntin palkinto 1951
Valtion kirjallisuuspalkinto 1953, 1967 ja 1981
Maila Talvion palkinto 1958
SKS:n palkinto 1960
Pro Finlandia -mitali 1969
Aleksis Kiven rahaston palkinto 1970
Yrjö Soinin palkinto 1976
Finlandia-palkintoehdokkuus 1984
Sotkamon kunnan kulttuuripalkinto 1984
Varjo-Finlandia 1984
Valtion tiedonjulkistamispalkinto 1985
Suomen kirjailijaliiton tunnustuspalkinto 1993
Suomen kulttuurirahaston kunniapalkinto 1994
Vuoden kirjapöllö -palkinto 1996
Professorin arvonimi 1999
Kainuun Liiton Pro Kainuu -tunnustuspalkinto 2001
Opetusministeriön Suomi-palkinto 2001

 

Veikko Huovinen -aiheisia verkkosivuja

http://yle.fi/elavaarkisto/?s=s&g=4&ag=23&t=224&a=3016

http://www.compuline.fi/ComDocs/Suomi/uushlp/html/fin-2sdr.htm

http://nimikot.nettisivut.fi/jasenseurat/veikko_huovinen-seura_ry/

http://www.kajaani.fi/kirjasto/huovinen/

http://www.teatteritaulamatit.fi/huovinen/

http://www.wsoy.fi/index.jsp?c=/author&id=44

 

 

 

Reijo Heikkinen 2009

 

Kirjalliset lähteet

Heikkinen Antero, Hallinto ja kulttuuri 1720-luvulta 1980-luvulle. Kainuun historia III. Kajaani 1986.

Heikkinen Reijo, Aavoja ja vaaroja. Eino Leino ja kotiseutu. Keuruu 2003.

Heikkinen Reijo, Korpitohtorin jalanjäljillä. Elias Lönnrot Kajaanin piirin ja linnan lääkärinä. Oulu 1985.

Heikkinen Reijo, Kulttuurin vainioilta ja korpisoilta. Kirjoituksia Kajaanin ja Kainuun kulttuurihistoriasta. Kajaani 1998.

Heikkinen Reijo – Jorma Komulainen, Elämyksiä, historiaa, nykyisyyttä. Helsinki 1999.

 

Digitaaliset lähteet

Ks. edellä mainitut verkkosivut

 

Kuvalähteet

Reijo Heikkisen kokoelma

Kajaanin opettajankoulutusyksikön kokoelma