Eino Leinon kotikonnut




Iltausvaa Paltaniemen ahoilla.


Eino Armas Leopold Lönnbohm, myöhemmin runoruhtinas Eino Leinona tunnetuksi tullut kirjailija syntyi Paltamon Hövelössä heinäkuun 6. päivänä 1878. Vaikka Leinon syntymästä on kulunut jo yli 120 vuotta, hänen runoutensa ja teoksensa puhuttelevat yhä suurta yleisöä. Leinoa voidaankin pitää yhtenä Suomen merkittävimmistä lyyrikoista.

Synnyinseutu Paltaniemi merkitsi hyvin paljon Eino Leinolle, joka vietti lapsuutensa parhaat päivät sen historiaa huokuvilla kankailla. Monet viime vuosina tehdyt tutkimukset ovat osoittaneet, että lapsuuden ympäristöllä on suuriarvoinen merkitys yksilön myöhemmille vuosille. Ympäristö, jossa on runsaasti menneisyydestä kertovia jäänteitä, rikas tarinaperinne ja paljon erilaisia ihmiskontakteja, tarjoaa yksilön monipuoliselle kehitykselle parhaimmat lähtökohdat. Tässä mielessä Paltaniemi oli varmaan kotiseutu parhaasta päästä Eino Leinon kaltaiselle luovalle yksilölle. Hän tunnusti myös itse kotiseudun merkityksen yksilön kasvulle vuonna 1910 Jouko-osakuntajulkaisussa. Siinä hän kirjoitti kotiseudusta mm. näin:

"Kotiseutu ei ole ainoastaan paikka, maisema tai näköala. Se ei ole ainoastaan kylä, kaupunki, kukkula tai järvenranta. Se on samalla syvintä itseämme. Se on määräävä tekijä suurelle osalle meidän henkistä olemustamme. Me emme missään saa niin voimakkaita vaikutuksia luonnosta kuin siellä elomme ensimmäisinä aamuina, iltoina ja keskipäivinä. Ja senkin jälkeen, kun me jo olemme kauas suureen maailmaan majoittuneet, se säilyttää meihin oman salaperäisen, luonnonmystillisen vaikutuksensa. (...)"


Paltaniemen kuvakirkko on valmistunut vuonna 1726. Se oli Leinon lapsuusvuosina paikallisen
säätyläisväestön kohtauspaikka sunnuntaisin.



Kuvakirkon kellotapuli hallitsee Paltaniemen maisemaa.



Ajan patinoima Keisarin talli, joka on muistona keisari Aleksanteri I käynnistä Kainuussa,
kuuluu myös olennaisesti Paltaniemen maisemaan. Se on Suomen vanhimpia kotiseutumuseoita.


Eino Leino oli jo varhaisvuosista lähtien tietoinen kotitalonsa Hövelön kulttuurihistoriallisesta arvosta, sillä Ukko Lönnbohm tunsi varsin hyvin vuonna 1858 ostamansa tilan aikaisemmat vaiheet. Hövelö-nimi juontuu alunperin sanasta hövelikkö, joka tarkoittaa poimuilevaa maata, jonka välissä virtaa puro tai joki. Talo rakennettiin vuonna 1820, jolloin se oli Paltaniemellä sijaitsevan Mattilan tilan torppana. Tuolloin sen hankki omistukseensa Paltamon kirkkoherra Carl Fredrik Aejmelaeus vanhempi. Myöhemmin sen osti Kajaanin piirilääkäri Elias Lönnrot, joka kirjoitti Vanhan Kalevalan pääosin Hövelön kurkihirren alla. Pian työmatkat kävivät Lönnrotille raskaiksi Hövelöstä käsin, joten hän päätti tammikuun lopulla 1835 myydä talon takaisin kirk-koherra Aejmelaeukselle, joka valittiin vuonna 1858 Pyhäjoen kirkkoherraksi. Aejmelaeus myi tilan seuraavana vuonna liperiläiselle komissionimaanmittari Anders Lönnbohmille, joka oli nimitetty hieman aikaisemmin Oulun läänin varamaanmittariksi. Tarmokas Lönnbohm ryhtyi kunnostamaan tilan rakennuksia ja laajentamaan sen viljelyksiä. Hän osti läheisestä Mattilan tilasta lisää maata ja raivasi lisää peltoa kasvavan perheensä tarpeisiin. Taloakin laajennettiin niin, että siihen tuli kaikkiaan seitsemän huonetta. Sen lisäksi Lönnbohm rakensi vielä toisen talon, jossa myös asuttiin. Uuttera varamaanmittari Lönnbohm istutti myös Hövelöön johtavan koivukujan puut, jotka vieläkin ovat nähtävillä.


Hövelöntien koivukujaa nykyisin. Kujan päässä sijaitsee Hövelön tila.


Hövelö oli Lönnbohmien aikana nousevan suomalaisen kulttuurin ja suomalaisuusaatteen vankimpia etappitaloja koko Kainuussa. Sieltä käsin levisivät monet uudistukset ja ajassa liikkuneet virtaukset Paltaniemelle ja eri puolille pitäjää, sillä Lönnbohmit osallistuivat aktiivisesti seudun säätyläiselämään. Hövelöstä muodostui nuorelle Eino Leinolle rakas kotipaikka, johon hän myöhemmin mielellään palasi. Hän on kuvannut Hövelöä ja sen tanhuvia Elämäni kuvakirja -muistelmateoksessaan näin:

"Talo lahden rannalla, korkeitten riippakoivujen suojassa, vastapäätä sankkaa kuusimetsää. Talossa kaksi puolta, jotka yhdessä pitkän aittarakennuksen ja sen edessä olevan nauris- ja hernemaan kanssa yläpihan muodostavat. Alapihan järven rannalla rajoittavat taas läävät, tallit, halko- ja vaunuvajat ynnä niiden päätepisteenä väenpirtti, pitkän matalan vanhanpuolen päätyä vastapäätä. Yläpihalta tie saunaan ja uimahuoneeseen. Alapihalta, puutarhan toiselta puolelta, pitkälle rantalaiturille, jonka kahden puolen veneet ja ymmyrkäiset venetelat. Uloimpana riihet, heinäladot, niityt, pellot ja jälleen syvä metsärinne. Tuossa talossa olen syntynyt siis! Tuon jo vanhuuttaan vaipuvan ja sammaloituvan alarakennuksen toisessa ka-peassa päätykamarissa siis olen ensikerran nähnyt isäni Auringon lempeän, siunaavan silmänluonnin. (...) Talo nukkuu vielä, mutta ei sen elämä enää. Tuolla kuuluu jo kukon kotkotus, täältä jo halli haukahtaa. Jostakin vastarannan viidakosta kalahtaa karjankello. Etäältä Oulujärveltä vaistoaa korvani kuin jonkin tukinhinaaja-aluksen ähkyäänet."



Varttuessaan Eino laajensi vähä vähältä toimintaympäristöään. Hän kolusi tavallisten poikien tapaan Paltaniemen eri kohteissa, aluksi kotinsa Hövelön lähitienoilla, mm. Hövelönlahden pohjukassa olevassa Löttäpirtissä, jossa ylämaiden sitkeät tervansoutajat yöpyivät tai kuluttivat vastatuulella aikaansa tarinoita kertoen. Myöskin Hövelön talon laiturista, josta hän käytti nimeä Sininen silta, muodostui hänen mielipaikkansa.


Museotie kiemurtelee Paltaniemen vehmaissa maisemissa, mutta välistä myös jykevässä männikössä.


Hän vieraili myös Kirkkoniemessä, jossa seudun pojilla oli tuolloin tapana keräillä Vanhaan hautausmaahan haudattujen vainajien luita ja pääkalloja, jotka törmien vyörymisen vuoksi nousivat näkyville rantalietteelle. Seutuun liittyi myös lukuisia kummitusjuttuja ja maahistarinoita, jotka Leino tallensi muistinsa sopukoihin. Erikoisesti hänen mieleensä jäi karmiva kertomus Paltajärven eteläpuolella asuneesta noita Pennasta, jota hän myöhemmin käytti runoelmissaan.


Metsäpolku luikertelee Kirkkoniemen männikössä.
Syksyisin maahiset pitävät seutua asuinpaikkanaan.


Myöskin tarina Huuhmosen luodosta, jonka Kajaaninjoen tuhotulva tempaisi mukaansa, iskostui hänen mieleensä ja jalostui myöhemmin myyttiseksi Atlantis-runoksi. 1880-luvun puolivälissä kotikontujen koluaminen muuttui systemaattisemmaksi, kun hänen vanhin veljensä Oskar Lönnbohm aloitti muinaistieteelliset tutkimukset Paltamossa. Hänen johdollaan Lönnbohmin veljekset suorittivat arkeologisia kaivauksia mm. Pikkusaarella, Hövelönlahden suussa. Isovihanaikaisten venäläisten pääkallojen paljastuminen jäi elävästi noin 7-vuotiaan pojan mieliin.

Lukemaan Eino Leino oppi jo hyvin varhain ja luki kaiken käsiinsä saaman kirjallisuuden. Lisää löytyi vuonna 1883 toimintansa aloittaneesta Paltaniemen kansakoulusta, jonka yhteydessä toimi opettaja Heikki Laukkasen ylläpitämä pitäjän kirjasto. Koska Eino oli vielä alaikäinen, hänen oli tyytyminen vanhempien veljiensä lainaamiin kirjoihin. Heidän mukanaan hän pääsi käymään myös kansakoulun lukusalissa, jossa hän sai silmäillä pitäjään tulleita valistuksen airueita, sanomalehtiä, joihin Lönnbohmit tunsivat erityistä kiinnostusta. Hövelöön tuli Uuden Suomettaren lisäksi Oulun Kaiku, mutta perheen lapset julkaisivat myös omaa lehteä, joka kulki milloin milläkin nimellä. Sen palstoilla myös nuori Eino sai kokeilla kynänsä terävyyttä.


Sutela on vanha säteritila Paltaniemellä. Leinon lapsuudessa
siellä kokoontui seudun ruotsinkielin kerma vallesmanni Cajanerin luona.


Paltaniemellä elettiin 1880-luvun lopulla vilkkaita vuosia, sillä suomalaisuusaate sai noihin aikoihin vankan jalansijan seudun säätyläisväestön keskuudessa. Niinpä kylän nuoret lauloivat isänmaallisia lauluja ja esittivät omia näytelmiään, joita varsinkin Lönnbohmin sisarusparven tyyliniekka Kasimir Leino suolsi kynästään. Hän myös ohjasi esitykset. Mukana hääri myös nuori Eino Leino. Kenties Paltaniemi ei olisi jäänyt niin voimakkaasti elämään Eino Leinon mieliin, jollei hän olisi joutunut niin varhain jättämään kotiaan käydäkseen koulua aluksi Oulussa ja myöhemmin Hämeenlinnassa. Kuopuksen poismuutto äidin helmoista jäyti kaihoisaa mieltä ja nosti kotikonnut aivan omaan arvoonsa. Kodinkaipuu näkyi myöhemmin selvästi monissa hänen kirjoituksissaan. Kun koulu päättyi, hän matkasi heti kesälomallaan kotiin Paltaniemelle, joka tarjosi pojalle parastaan: aurinkoisia kesäpäiviä, uintiretkiä kotirannassa, samoilua Oulujärven rantamilla, marjaretkiä ja erilaisia askareita kotitanhuvilla. Talven tuimista tuulista ei tuolloin ollut tietoakaan, joten Paltaniemi iskostui Leinon mieleen ainaisena suloisen suven tyyssijana.

Saatuaan vanhemmilta veljiltään purren, joka lienee ollut ensimmäisiä koko Oulujärvellä, Eino Leino aloitti Paltaselän rantakylien koluamisen. Hänestä kehittyikin nopeasti taitava purjehtija, joka ei pelännyt suuriakaan vaahtopäitä. Kesällä 1895 hänelle tulivat myös Oulujärven pohjoispuolen rehevät rantamat maisemineen hyvin tutuiksi, kun hän toimi Kivesjärven Virpelässä majailevan taiteilija Pekka Halosen ja hänen vaimonsa Maijan postinkuljettajana. Tuona kesänä hän tutustui myös lähemmin myyttisen Kiveksen apuruukin sammalien peittämiin raunioihin ja kuuli seudun ihmisiltä tarinoita ruukin synkästä kohtalosta ja Kiveksen rosvoista, jotka vainosivat ryöstöretkillään rantakylien asukkaita sekä järvellä liikkuneita tervansoutajia. Samoillessaan tuona kesänä Oulujärven rantakylissä Leino tutustui myös Antinlahden talon piikaan, johon nuorukainen rakastui tulisesti. Kesän tunnoissa syntyi myös runo Minust´ oli kuin olisi soudettu, jossa Paltaselän komea luonto toimii nuoren lemmen näyttämönä.

Ylioppilaaksi tulonsa jälkeen Leinon vierailut Paltaniemelle vähenivät, mutta kodinkaipuu säilyi hänen mielessään aina aikuisikään asti. Näistä tunnoista kertoo hyvin myös hänen muistelmateoksensa Elämäni kuvakirja, Suomen muistelmakirjallisuuden helmi, joka julkaistiin vuonna 1925. Teos syntyi Tuusulassa, Onnelan täysihoitolassa, jossa Leino makoili sohvalla silmät puoliummessa ja saneli teostaan 16 painosivun verran päivässä K. V. Valveelle eli V. Artille, joka kirjoitti muistelukset talteen pikakirjoituksella. Eino Leino ei käyttänyt teosta sanellessaan apunaan minkäänlaisia muistiinpanoja ja runotkin hän esitti muistinsa varassa. Vieraskieliset runotkin hän käänsi suoraan runomittaan.

Käydessään viimeisen kerran Paltaniemellä kesällä 1925 Eino Leino vieraili myös vanhempiensa haudalla. Se sijaitsee Kuvakirkon kupeella olevan kalmiston itäosassa, lähellä hautausmaan aitaa.




Eino Leinon vanhempien hauta. Haudalla on musta, kiilamainen paasi,
jonka alla lepäävät komissionimaanmittari Antti Lönnbohm (s. Mustonen)
(2.1.1824 - 17.1.1890) ja hänen puolisonsa Anna Emilia Kyrenius
(5.12.1834 - 28.12.1895) ja kolme Leinon sisarta.


Runoilija on kuvannut tuota käyntiään, jonka aikana hän intensiivisesti etsi entistä lapsuutensa maisemaa, tuttujaan ja kotinsa innostavaa ilmapiiriä, seuraavin aistiherkin vedoin:



"Jälleen tunkeutuvat esiaikaiset tunnelmat, muistot ja toiveet jokaiseen sieluni sopukaan. Ainoastaan täällä voin muistaa ne sadat nimet ja sanat, joilla jokaista nientä, saarta, saloa ja vuorta nimitetään. Toinen nimisarja vyöryy toisen yli niin kuin koskessa hyrsky toistaan tapailee. Milloin ne ovat manan majoille siirtyneiden sukulaisten, naapurien tai ystävällisten kylänmiesten ja - naisten nimiä, milloin taas talojen ja niihin kuuluvien kotieläimistöjen, hevosten, koirien, kissojen ja hatasarvien mairesanoja. Vielä askel samaa männikkötietä, minkä varrella kataja seisoo kuin sypressi, vanamo lemuaa kuin ensilempi - ja tuossa on kotipitäjän tapuli, kirkko ja sen takana vainajien varvikko, hiljainen kuin kärsivän hymyily. Menen sinne, luen tuttuja nimiä, kävelen aina peremmälle päin ja seison vihdoin isäni ja äitini hautakummulla. Istun ja mietin taikka oikeammin koetan olla mitään ajattelematta, mitään kuvittelematta, olla vain kuin "tapula rasa" (kirjoittamaton taulu), sellainen kuin olin tämän tähden pinnalle tullessani ja jollainen olen toivoakseni täältä lähtiessäni.





Onnistun hetkeksi siinä. Mutta jo toisessa rupeaa minua oma ulkoinen asenteeni vaivaamaan. Siinä hän nyt istuu muka! Näen syrjäsilmin hänet. On surevinaan, vaikka ei surekaan. On muistelevinaan, vaikka ei muistelekaan. Odottaa ehkä, että joku kyläläinen kulkisi pitkin maantietä ja huomaisi hänet ja kertoisi kotiväelleen näkemyksensä."




Elokuun yö Paltaniemellä.


***


Runoilija Eino Leino koki merkittävän renessanssin vuonna 1978, jolloin vietettiin hänen syntymänsä 100-vuotisjuhlaa. Tohtori Aarre M. Peltonen julkaisi useita Lei-noon liittyviä tutkimuksia ja lehdistössä käytiin kiivasta keskustelua Leinon viimeisiin vuosiin liittyneistä sairauksista. Erikoisen suuren suosion sai näyttelijä Lasse Pöystin kesäluentana radiossa esitetty Elämäni kuvakirja. Noihin aikoihin liittyy myös melkoista polemiikkia saanut Pakkasvirran Leino-elokuva, josta kainuulaiset eivät näytä oikein pitäneen lukuisten omavaltaisten tulkintojensa vuoksi. Senkin jälkeen Leinosta on tehty myös useita televisiodokumentteja. Oman lisänsä Leino-renessanssiin toi myös näyttelijä Vesa-Matti Loiri, jonka esittämät Eino Leinon runojen tulkinnat ja säveltäjä Taisto Wesslinin sävellykset saivat suuren suosion.

Suuren runoilijan ajankohtaisuudesta kertoo myös se, että kirjailija Hannu Mäkelä voitti muutama vuosi sitten kirjallisuuden Finlandia-palkinnon Eino Leinon elämää käsittelevällä romaanilla Mestari. Hän julkaisi myös muutama vuosi sitten Leinon uuden elämänkerran.


Kuvassa Eino Leino maaliskuussa 1912, jolloin runoruhtinas oli 33-vuotias. Kuva: SKS:n kok.


Eino Leinon syntymäpäivä heinäkuun 6. päivä, runon ja suven päivä on nykyisin yleinen liputuspäivä. Leinon henkistä perintöä vaalii valtakunnallisella tasolla vuonna 1947 perustettu Eino Leino Seura, joka vuodesta 1956 lähtien on jakanut arvostetun Eino Leino-palkinnon. Myös Kainuussa toimii Eino Leino Seura, joka vaalii hänen paltaniemeläisperintöään tukikohtanaan Paltaniemellä sijaitseva Eino Leino-talo, jota monet turistit luulevat alkuperäiseksi Hövelöksi. Vaikka talo onkin jäljenne, sen sisällä ja pihapiirissä huokuu runoruhtinaan henki vielä voimallisena.


Uusi Hövelö valmistui vuonna 1978, jolloin vietettiin Eino Leinon syntymän 100-vuotisjuhlaa.
Rakennus on kesällä turistien suosiossa, mutta talvella on hiljaista.


Reijo Heikkinen