Eino Leino ja Oulujärvi

 

Vaikka monet aikalaiset luulivat, että runoilija Eino Leino oli vain aikansa päiväperhonen, hänen muistonsa yhä elää ja hänen runoutensa puhuttelee yhä merkillisellä tavalla meitä suomalaisia. Tarkastelen seuraavassa Leinon lapsuutta ja nuoruutta ja hänen suhdettaan kotijärveensä Oulujärveen ja sen kohteisiin.

Eino Leino syntyi 6. heinäkuuta 1878 Paltaniemen Hövelössä suuren sisarusparven kuopuksena. Isä, nuorempi toimitusmaanmittari Antti Lönnbohm oli tuolloin Olhavassa työmatkalla Kemin ja Tornion kautta Muonioon. Äiti Emilia Lönnbohm oli lukuisten aikaisempien raskauksien rasittama ja sairaalloinen. Synnytys sujui kuitenkin ongelmitta. Uusi tulokas oli vankan oloi­nen ja hyvinvoiva ja muistutti ulkonäöltään Viktor-veljeä; joidenkin mielestä hän oli enem­män Paulin näköinen. Virosta Hövelöön noihin aikoihin palannut nuori ylioppilas Oskar Lönnbohm ja muut sisarukset olivat tyytyväisiä uuteen tulokkaaseen. Oskar lähetti isälleen onnittelukirjeen ja totesi, että Hövelössä oli nyt seitsemän veljestä, jotka ”riittävät vielä kerran romaanin aineeksi, jos elää saavat”. Kaukokatseisesti hän esitti tulokkaalle Leino-nimeä (den vemodige).

Kasteessa kuopus sai kuitenkin nimekseen Armas Einar Leopold Lönnbohm. Veljet ja siskot ottivat tulokkaan heti joukkoonsa, vaikka lasten ikähaitari olikin suuri. Oskar oli 22 vuotta kuopusta vanhempi ja Artturikin, joka oli toiseksi nuorin, oli kuopusta neljä vuotta vanhempi. Ahkeras­ti jokainen sisarusparven jäsen kävi nuorimmaista kehdossa liekuttamassa ja auttoi muutenkin äitiä kykyjensä mukaan lastenhoitopulmissa. Eino, jolla nimellä tulokasta ryhdyttiin jo parikuisena kutsumaan, oli alusta alkaen tavattoman riippuvainen äidistään, todellinen mammanpoika.

Kävelemään oppinut nassikka käyskenteli mielellään Hövelön pihamaalle 1870-luvun alku­puolella kunnostetussa puutarhassa. Vanhemmat olivat nähneet samanlaisia puutarhoja eteläi­sen Suomen herraskartanoissa ja halusivat moisen lekottelukeitaan myös Hövelöön. Sen kunnossapidosta vastasivat Emilia-emäntä ja Olga-täti, joka muutenkin oli viehtynyt hienos­topiirien elämäntavoista. Puutarhasta Einon retket suuntautuivat eri puolille pihapiiriä ja vähitellen sen ulkopuolellekin.

Jo pienestä pitäen Eino piti erilaisista kertomuksista ja paikallistarinoista, joiden kuuntelemi­seen hän ei koskaan väsynyt. Niitä hänelle kertoivat aluksi vanhemmat, ennen muuta Ukko Lönnbohm, joka tunsi runsaasti paikallistarinoita, mutta ehkäpä eniten hän kuuli niitä Anna Leinoselta, joka oli Einoa kolmisen vuotta vanhempi huutolaistyttö. Annan tehtävänä oli leipänsä edestä katsoa pikkumiehen perään ja olla hänen seuraneitinään. Pitääkseen vilkkaan poikaviikarin aloillaan hän kertoili vanhemmilta ja kyläläisiltä kuulemiaan paikallistarinoita ja kummitusjuttuja.

Eino Leinon elämässä kotiseudulla oli hyvin tärkeä merkitys. Se näkyi selkeästi hänen koko hänen elämänsä ajan lapsuudesta hänen viimeisiin vuosiinsa saakka. Leinon kotiseuturakkaus korostui ennen muuta sen jälkeen kun hän muutti Hämeenlinnaan vuonna 1890. Muuttoon liittyi voimakas nostalginen lataus, joka pakotti hänet runojen ja kirjoitusten avulla purka­maan sisäisiä jännitteitään. Sana nostalgia tulee kreikan kielestä. Se muodostuu sanoista nostos = paluu ja algos = suru. Suomennettuna sana tarkoittaa koti-ikävää ja kaipausta. Kautta koko Eino Leinon tuotannon on nähtävissä punaisena lankana koti-ikävä ja siitä kumpuava surumielisyys.

Hövelö ja sen lähiympäristö tarjosivat nuorelle Einolle maisemiltaan ja luonnoltaan erittäin mielenkiintoisen ja rikkaan koluamiskohteen. Hövelöä ympäröivä luonto oli vielä 1800-luvun lopulla varsin kesytöntä. Paltajärven ja Sokajärven suunnalla saattoi susilaumakin jolkotella jäitä myöten, ja karhujakin kuuluu käyskennelleen Koutaniemen ryteiköissä. Paltajärven pohjoisrannalla maanviljelys oli vasta ottamassa ensi askeleita, sillä Hövelön ympärillä levit­täytyivät oikeastaan vain Ukko Lönnbohmin raivaamat pellot. Vastapäätä kotilaituria lahden toisella puolella kohosi liki koskematon synkkä kuusikko, jonka kivikoissa lymyili runsaasti kyykäärmeitä. Kuusikon takana parin kivenheiton päässä oli taas Toivonniemen lystinurmi, jossa voitiin järjestää kesäjuhlia.

Mieluisa paikka oli myös Hövelön rannassa sijaitseva laituri, ryky, joksi laituria entisaikaan kutsuttiin Oulujärven rantamilla. Leino sanoi rakasta kotilaituriaan myös Siniseksi sillaksi. Oskar laati sen piirustukset jo vuonna 1879, mutta Ukko Lönnbohm sai laiturin valmiiksi parin vuoden nikkaroinnin jälkeen vasta kesällä 1885. Laiturista hövelöläiset lähtivät myös veneretkille Pik­kusaareen tai kauemmaksi Oulujärven ulapoille.

 

Hövelön ryky oli ensimmäinen laituri, jossa Kajaanista lähdettäessä laiva saattoi rantautua.  Siinä pysähtyi tavallisesti myös Oulujärvellä liikennöinyt Yrjö-höyrypursi joko matkustajia ottamaan tai jättämään. Usein Kajaanin säätyläisetkin pysähtyivät veneretkillään Hövelön laiturissa käydäkseen kirkonkylässä asioilla.

 

Nuori Eino istui monesti Sinisen sillan nokassa ongella tai kuunteli kesäiltaisin Paltajärven takaa kantautuvia ääniä yhdessä talon vahtikoiran Toverin kanssa. Muistelmissaan hän kuvasi rakasta lekottelupaikkaansa näin:

”Päädyn laiturin päähän. Lahohan se tuntuu olevan, vaikka hyvin muistan senkin, jo etäisen päivän, jolloin se isäni toimesta siihen kivillä täytetyille silta‑arkuille asetettiin. (…) Tuon laiturin nokasta kuuntelin sittemmin niin monen valkean kesäyön ääniä aamunkoittoon asti, laulurastaan viimeisiä raksutuksia vastapäisen metsän tummuvasta vehreydestä ja kajavan huutoja kaukaiselta Sokajärveltä, mistä ne soivat kuin hätääntyneiden lasten itku.

Kuului yksinäisen soutajan hankavitsan vingahtelu hyvän ruotsinvirstan päästä. Otti korva myös jonkun uskollisen talonvahdin harhan haukahtelun Parkinniemestä, johon sieltä täältä yli peilityynen Paltajärven toiset pienemmät piskit yhtä itsepintaisesti vastailivat.

Ja jos oikein hermonsa herkisti, saattoi yli kaikkien muiden yön äänien kuulla Kajaanin Ämmä‑ ja Koivukosken epämääräisen kohun, missä ne valtakuntien vaiheista ja ihmisten kohtaloista vähääkään välittämättä tuota tuhatvuotista virttään yhä vieläkin soittelivat.

 Saman Sinisen sillan päästä katsoin myös niin monet kauniit ja kalpeat elokuun kuudanillat, joissa syksyn ja talven tuntu jo väreili, lensi keltainen koivunlehti ja kohosi harmaan hallan sumu lahdenperukan loppumattomista rämeistä ja korpisoista. Hiipi hiljaa pitkin poukamain rantoja, kosteutta kihoavia niittyjä, nurmia ja vainioita, nousi jo puiden latvojen tasalle ja peitti pian Pikkusaarenkin lahden suussa.

 Kuu paistoi enää vain kuin harsoseinän takaa. Luonto lepäsi. Tuuli ei tuntunut, ei vingahtanut tankoviiri. Saattoi sellaisena yönä turmiokin tulla, viedä maamiehen vuodenvaivan ja tyrehyt­tää koko elämisen toivon niin monessa talossa, töllissä ja mäkituvassa kautta Kainuun kulma­kunnan.(…)”

Tuskin yhdestäkään laiturista Suomessa on todistettu näin herkästi. Siniseen siltaan liittyi Leinolla monia lämpimiä muistoja. Niissä kultainen aurinko paistoi aina tai heitti viimeisiä säteitään painuessaan Paltaselän taakse, eikä ihme, sillä tuskin hän kulutti aikaansa laiturilla sateella tai myrskyllä. Myöskään talvella hän ei juuri Hövelön rykylle eksynyt, sillä pian laiturin valmistumisen jälkeen hän joutui viettämään talvikuukaudet koulussa joko Kajaanis­sa, Oulussa tai Hämeenlinnassa.

Paltaniemen Kirkkoniemen vyöryvä törmä oli myös paikka, jonne pikku Eino ajan oloon matkasi. Niemessä vyöryi vuosina 1599 – 1717 käytössä ollut vanha hautausmaa varsinkin kevättulvien aikana rantalietteelle. Aallot huljuttivat pian hiekat mennessään, ja lietteelle jäi vain kuollei­den luita ja pääkalloja. Niitä seudun pikkupojat keräilivät muistoesineiksi. Paikkaan liittyi runsaasti myös kalmanhajuista myyttistä tarinaperinnettä ja kummitusjuttuja.

 

 

Paltaniemellä kerrottiin Leinon lapsuudessa paljon tarinoita, jotka liittyivät Paltamon kirkon kadonneeseen kelloihin, jotka oli kätketty isonvihan aikana. Kellojen arvoitus askarrutti myös Lönnbohmin veljeksiä. Ennen muuta Oskar Lönnbohm halusi selvittää kellojen kohtalon kotiseutututkimustensa lomassa. Hövelönlahden suulla sijaitsevaan Pikkusaareen liittyi paljon paikallistarinoita, jotka vielä 1880-luvulla muistettiin varsin hyvin. Sen vuoksi Oskar päätti kesällä 1884 suorittaa saarella oikeaoppisen muinaistieteellisen kaivauksen, josta pikku Einokin innostui tavattomasti. Kaivaus oli luonteeltaan lähinnä Lönnbohmin kesävieraiden viihdyttämiseksi tarkoitettu ajan­vietenumero, muta oli sillä myös tieteelliset tarkoitusperänsä. Lapion varressa hääräilivät innokkaasti hänen lisäkseen Kasimir ja Kaarlo sekä Hövelöön tulleet kesävieraat. Joukon jatkona pyöri myös seitsenvuotias Eino-poika. Leino kuvaa muistelmateoksessaan etsintäoperaatiota seuraavasti:

”Koetti sitä vanhin veljeni, kuopiolainen kansakouluntarkastaja O. A. F. Lönnbohm (Musto­nen) myöskin hakea aikoinaan kaikkine kesävieraineen. Ei kumahtanut kirkonkello, mutta kalahtivatpa kuitenkin kuolleen luut terään lahden suussa sijaitsevan Pikkusaaren (Thauvóninsaaren) korkeimmalta kohdalta, missä sen uumeniin neljä kyynärää syvälle tungettiin. Puolen tusinaa luurankoja sieltä löydettiin. Koska tutkimus tapahtui täysin muinaistieteelli­sesti, merkittiin muistiin myöskin maakerrostumat, tuohensirput, tiiliskivet ja mädäntyneet kirstunlaudat. Ei ollut kuitenkaan kysymys ’lapinhaudoista’ niin kuin luultiin. Lyömämiekan jälki erään maahisen pääkallossa osoitti tuon hiljaisen hautauksen entisinä suurina sotakesinä tapahtuneen.”

 

Kaivauksissa Pikkusaaren povesta löytyi kaikkiaan neljän vainajan luurangot, jotka lienee pantu maahan isonvihan melskeissä. Syksyöinä, kun usva laskeutui lahden ylle, saaren hongi­kosta saattoi kuulua paikallistarinoiden mukaan aavemaista huokailua. Sanottiin, että vaina­jat siellä valittivat, kun eivät päässeet kirkkomaahan. Lähitienoon maalaisrahvas karttoi sen vuoksi seutua. Pikkusaaren kaivauksilla oli kauaskantoiset vaikutukset Eino Leinon mielessä. Löydöt osoittivat, etteivät vanhat tarinat olleet pelkkiä taruja vaan että kotiseutu ja sen lähi­tienoot olivat olleet erilaisten sotatapahtumien näyttämönä. Pikkusaaren kaivaukset avasivat Leinolle Kainuun menneisyyden aarrearkun.

Jostain Leino oli kuullut myös vanhoja paikallistarinoita Laurukaisesta, joka Pyhäkosken Pällissä oli hypännyt kallion pengermälle ja sysännyt vainolaisten veneen kosken kuohuihin. Leino käyttää hänestä nimeä Laurikainen, vaikka nuorukaisen nimi seudulla tunnettiinkin yleisemmin muodossa Laurukainen. Häneen liittyviä tarinamuunnoksia tunnettiin vielä Lei­non aikana. Eino Leino tunsi Laurukaiseen liittyvän tarinaperinteen ilmeisesti isänsä Antti Lönnbohmin kertomusten perusteella. Hövelön kuopuksen oli helppo samaistua nuoreen sankariin, joka selvisi kiperästä paikasta neuvokkuutensa ansiosta. Oulujärven seudulla tarinan muunnelmissa vainolainen jäi autioon Ärjänsaareen nälkään nääntymään.

Eino Leino käytti myöhemmin Laurukais-tarinaa vuonna 1903 kirjoittamansa Helkavirsi-kokoelman Kimmon kosto -balladin esikuvana. Siinähän Kimmo kostaa tyttärensä viekoitel­leelle muukalaiselle, joka on joutunut erämaan armoille poron karattua. Koska Kimmo ei voi erämaalakien mukaan surmata puukolla tyttärensä turmelijaa, hän johdattaa tämän salakava­lasti kosken kuohuihin.

Eino Leinon kotitanhuvien läheisyydessä oli myös muita kohteita, joihin liittyi myyttisiä tarinoita. Keskellä Paltajärveä vastapäätä Hövelönlahtea oli ennen matalatörmäinen, hiekkai­nen hongikkosaari, jossa monet vesilinnut pitivät pesää. Huuhmoseksi (jossain lähteissä Huhmoseksi) sitä kutsuttiin. Kalastajat polttelivat usein nuotiota lämpimikseen sen rantamil­la. Paikallistarinoiden mukaan saarta käytettiin aikoinaan myös mestauspaikkana.

Keväällä 1859, jolloin Lönnbohmit muuttivat Hövelöön, Kajaaninjoella koettiin runsaslumi­sen talven jälkeen todellinen tuhotulva. Vesi nousi monta metriä ja syöksyi sitten Koivukos­keen ja Ämmäkoskeen vieden rantamilta mukanaan kaiken, minkä vain irti sai. Virta vei mennessään myös talviteloillaan olevat veneet ja laiturit. Kerrotaan, ettei Ämmäkosken paikalla ollut silloin minkäänlaista putousta vaan vesi syöksyi siitä tasaisena patjana. Tuho­tulva työntyi viimein Paltajärveen ja vyöryi yli matalan Huuhmosen vieden mennessään sen petäjät ja muun kasvillisuuden, joka kasautui Paltasalmen kapeikkoon suureksi ryteiköksi. Suurin osa laajasta saaresta katosi tulvan mukana yhdessä yössä, ja jäljelle jäi vain parin hehtaarin suuruinen hiekkasärkkä, joka ajoittain nousee matalan veden aikana näkyviin. Ensimmäisen tulva-aallon jäljiltä keskellä särkkää törrötti korkea kanto, jota vuoden 1859 tulva ei vienyt mukanaan. Siihen pystyi vasta vuonna 1899 koettu uusi tulva, joka vei muka­naan loputkin saaren hiekat. Nykyisin paikalla on matala särkkä, jossa kasvaa runsaasti järvi­ruokoa. Matalan veden aikaan särkkä paljastuu, mutta korkean veden aikaan se katoaa jälleen aaltojen alle.

 

Hövelössä kerrottiin tarinoita tästä kadonneesta, pojan mielikuvitusta kiehtovasta saaresta. Tarinat iskostuivat Leinon mieleen väkevästi. Niistä hän suodatti myöhemmin mm. mahta­van runoelman mereen uponneesta mantereesta. Eino Leino kiinnostui kadonneesta saaresta jo poikavuosina kuultuaan Huuhmosen kovasta kohtalosta. Myös kalevalaisista meri- ja terhensaarikuvitelmista hän sai uusia aineksia poh­dinnoilleen. Ensimmäisen kerran merenalainen maailma esiintyy hänen Laulujen linna -runos­saan kokoelmassa Tarina suuresta tammesta ym. runoja, joka ilmestyi 1896. Myöhemmin Leino hyödynsi syvyyksiin vajonneen saaren aihepiiriä lukuisissa runoissaan, mm. runoissa Höyhensaaret (1898), Hymyilevä Apollo (1898), Atlantis (1904 -1919) ja Mennyt manner (1916).

Nuori Eino Leino oivalsi jo varhain, että koko hänen lähiympäristönsä, sen jokainen lahdel­ma, etäinen saari ja utuinen niemi huokuivat myyttistä menneisyyttä ja värikkäitä taruja kaukaisilta ajoilta, jolloin aarnivalkeat leimahtelivat synkeässä yössä ja pirut kyntivät kivisiä pirunpeltojaan. Nuo menneisyyden haamut ja tapahtumat sekä luontokohteet iskostuivat lähtemättömästi Eino Leinon mieleen ja alkoivat elää omaa elämää hänen mielikuvituksessaan ja jalostuivat lopulta kaunokirjallisiksi hahmoiksi.

Ensimmäiset veneretket

Oulujärvestä tuli jo varhain nuorelle Eino Leinolle myös rakas retkeilykohde, jossa hän sai kamppailla luonnonvoimia vastaan ja testata omia voimiaan. Järven lähikohteet tulivat tutuiksi ennen muuta perheen kesäretkien aikana, jolloin matkattiin joko Paltaselän saarille marjaan tai rantamille tuttuja tapaamaan. Järvi tuli tutuksi myös onkimatkojen yhteydessä. Aluksi poikanen souteli veljiensä kanssa Hövelönlah­della onkimassa, mutta vähitellen omaehtoiset veneretket suuntautuivat Paltajärvelle ja sieltä kapean Paltasalmen kautta avaralle Paltaselälle, jonka takana häämöttivät utuisina Oulujär­ven pohjoispuoliset vaarat. Paltaselän pohjoisrannoille Eino pääsi ensimmäisen kerran kesällä 1889 vanhemman veljensä Artturin matkassa. Artturin omistukseen kuului tuossa vaiheessa Viktorin vuonna 1880 hankkima pursi.

Kesällä 1890 Eino peri puolestaan Artturilta tuon vanhan veneen, josta tuli hänelle vuosien saatossa hyvin rakas. Isän kuoleman jälkeen vanhemmat sisarukset tunsivat sääliä kuopusta kohtaan, jonka mahdollisuudet jatkaa koulunkäyntiään näyttivät vielä melko epävarmoilta.  Luultavasti näiden säälintunteiden siivittämänä Artturi luovutti purren omistusoikeuden pikku­veljelleen, joka innokkaasti tarttui veneen peräsimeen ja suuntasi retkensä vähä vähältä yhä kauemmaksi turvallisesta kotivalkamasta. Äiti Emilia ja vanhemmat sisaret luottivat nuoren purjehtijan kykyihin, sillä Eino oli edellisenä kesänä oppinut kunnolla uimaan. Leinon purjehdusretkiin liittyi myöhemmin uhkarohkeitakin koitoksia, joissa nuorukainen joutui toden teolla kamppailemaan luonnonvoimien kanssa. Eino Leino on kuvannut myöhemmin tuota omaa purttaan näin:

”Vene oli laho ja vuotava jo sen vanhemmilta veljiltä periessäni ja omaan nautinto-oikeuteen anastaessani. Mutta jokakeväisellä tervauksella, tilkitsemisellä ja pitkillä peltipaikkauksilla siitä kuitenkin tuli aina vielä käyttökelpoinen kalu siksi kesäksi. Eipähän ollut enemmästä väliäkään. Siinä oli vain liian isot purjeet. Mutta minä aina korotin köliä ja halkaisin hyvällä vauhdilla hankavastaisenkin. Kaksi purjetta siinä oli, kolmikulmainen kokkapurje ja todelli­sen kaupunkilaisen ´sluupin´ perämaston purje. Niitä molempia kävi kyllä yksinkin hoitami­nen. Mutta niitä ei saanut merimiessolmullakaan sitoa koskaan, sillä olisi äkkivihuri voinut milloin hyvänsä koko tuon komeuteni kumoon pyllähyttää.”

Veneellä purjehtiminen vaati alati valppautta ja tuuliolosuhteiden jatkuvaa tarkkailua. Poika saattoi istua vain purren toisella laidalla kankkunsa varassa, tervattu mela oikeassa kainalossa ja hankkinuora tiukasti vasemmassa kourassa. Koska hänen veneessään oli runsaasti purjepin­taa, se tempautui hetkessä vähäisenkin tuulenvireen mukaan ja kulki taitavissa käsissä kokka kohisten halki ”lakkapäälaineiden”. Paltaniemeläisten ikätoverien mielestä Eino Leino oli itse asiassa varsin taitava purjehtija, joka oli uhonnut heille ”kun oikein kova paikka tulee, täytyy sulkea silmät ja antaa vain mennä”.

 

Veneellään hän kolusi Paltaselkää ja varsinkin sen pohjoispuolen saaria ja lahdelmia, jotka hän oppi tuntemaan hyvin. Hän kävi usein myös Paltaselän pohjoisrannalla, jossa saaret suojasivat kovilta tuulilta. Pursi löysi pian tien myös Antinlahden valkamaan. Antinlahden talo sijaitsi Varislahden itäpäässä vastapäätä Peltosaarta. Siellä asui hänen Kajaanin aikainen koulutoverinsa Juuso Leinonen, jonka kanssa aika kului rattoisasti. Leinoset olivat myös Antti Lönnbohmin puolelta sukua nuorukaiselle. Antinlahti tarjosi jonkinlaisen turvasataman tuo­hon aikaan nuorelle Leinolle, sillä isän kuoleman jälkeen Hövelössä kaikki ei mennyt hyvin. Hän kuvasi Antinlahden merkitystä itselleen näin:

”Kaikki raunioitui ympärilläni. Isä kuoli, äiti kuoli, kaikki ihmiset näyttivät minusta hullujen­huonekandidaateilta, jotka ainoastaan minulta kysyivät, mitä tietä myöten heidän oli siihen sisälle taivallettava. Luulen, että itsekin olin siihen aikaan hulluksi tulemassa. Luulen, että samoihin aikoihin luonnostelin jo runoa: ’Herra, varjele järkeni valo!’”

Antinlahti oli Leinon oikea koti siihen aikaan. Koska hän oli vielä liian heiveröinen Hövelön maatöihin ja heinäpellolle, hän pääsi helposti livahtamaan järvelle. Tuuli vei hänet kuohupäi­hin ja toista peninkulmaa viileteltyään hän olikin jo perillä Antinlahdessa, jossa asusteli mukavia ihmisiä. Siellä oli koulutoveri Juuson lisäksi Iso-Jussi. Antinlahden väen kanssa juttua riittikin aamuun asti.

 

Kesän 1894 Leino vietti jälleen Hövelössä.  Heti Paltaniemelle tultuaan Leino tervasi veneensä ja matkasi sillä ongelle lähivesille, mutta vähitellen tutut rantamat alkoivat ahdistaa häntä, ja niinpä hän suuntasi veneen keulan jälleen Paltaselän taakse. Samana kesänä Eino Leino oli hukkuakin Oulujärvellä. Hän oli erään kerran suurehkossa veneessä palaamassa Melalahdesta Pal­taniemelle, kun matkalaiset joutuivat ankaraan myrskyyn. Vaahtopäissä vene täyttyi vedellä ja alkoi upota. Koko seurue joutui silloin veden varaan. Venekunnan onnistui kuitenkin pelastautua lähirannalle. Kun myrsky tyyntyi jonkin verran, matkalaiset haettiin toisella veneellä Paltaniemelle.

Tapahtuma ei kuitenkaan jättänyt mitään traumoja nuoreen Eino Leinoon, joka mielellään otti melkoisia riskejä järvellä seikkaillessaan. Ehkäpä ankeat kotiolot vaikuttivat hänen käyt­täytymiseensä niin, että hänen toimissaan oli ajoittain jopa itsetuhoisia piirteitä.

Hän nautti saadessaan purjehtia yksin. Kerran kotiväki luuli jopa hänen hukkuneen, kun pojasta ei kolmeen vuorokauteen kuulunut mitään. Hän piti tuulta milloin Hevossaaressa milloin Karhusaaressa. Eräällä retkellään hän kävi ensimmäistä kertaa yöjalassakin Melalah­dessa Tervolan talon tyttären Sofia Korhosen aitassa. Siellä aitan salaperäisessä hämärässä hän sai suudella tyttöä ensim­mäistä kertaa. Leino ja talontytär päättivät tavata toisensa Pärttylin markkinoilla Kajaanissa, jossa Leino aikoi kihlata hänet vesirinkelillä. Aikeesta ei tullut kuitenkaan mitään.

Koulumatkoja

Oulujärvi tuli muullakin tavoin nuorelle Leinolle tutuksi. Se oli kulkuväylä, jota myöten pääsi nopeimmin Hämeenlinnaan kouluun. Kajaanin rataahan ei vielä ollut avattu, sillä se avattiin vasta 1904. Niinpä Etelä-Suomeen aikovat matkasivat aluksi Oulujärven halki laivalla Vaa­laan, josta sitten tervaveneillä Oulujokea myöten Ouluun. Sieltä noustiin Pohjanmaan junaan ja matkustettiin sillä Hämeenlinnaan. Tuo mutkikas matka kesti alun kolmatta vuorokautta.

Eino Leinon nuoruudessa Oulujärvellä liikennöi vain yksi laiva, Yrjö-niminen höyryalus, joka oli tarkoitettu enemmän rahdin kuin matkustajien kuljetukseen. Se oli kipinöitä sylkevä laivan kuvatus, joka hitaasti mutta varmasti puksutti Kajaanista Vaalaan. Perässään se veti tavallisesti yhdestä kolmeen lastivenettä tai proomua. Yrjö ei noudattanut kovin tarkasti aikatauluja. Tavallisesti se lähti Kajaanista joka maanantai, keskiviikko ja perjantai kello kahdeksan aamulla. Vaalasta laiva palasi takaisin Kajaaniin joka tiistai, torstai ja lauantai. Yrjöltä meni Oulujärven ylitykseen suotuisten tuulten vallitessa seitsemästä yhdeksään tuntia. Koska laivalla ei ollut ruokatarjoilua, matkustajien oli kuljetettava omat eväät mukanaan. Matkapiletti maksoi salongissa viisi markkaa ja kannella kolme markkaa. Korkean veden aikaan Yrjö saattoi kulkea Oulujärvellä Kaivannon kautta, mutta matalan veden aikaan laivan oli kuljettava Alassalmen kautta.

Nuoren Einon koulumatkasta on säilynyt mielenkiintoinen Leinon nuoruudenystävän Helmi Auvisen (o.s. Roos) kuvaus vuodelta 1892, josta välittyy 14-vuotiaan poikasen tuolloiset asen­teet ja tarve näyttää aikuiselta neitosen silmissä. Leino oli noihin aikoihin ihastunut itseään pari vuotta vanhempaan Helmiin, joka on myöhemmin kuvannut Kajaanin koululaisten matkaa Yrjö-laivalla Oulujärvellä.

Koululaisilla oli Kajaanin laivarannassa runsaasti saattajia.  Laiturissa keinahteli höyrylaiva Yrjö odottaen lähtijöitä. Lasten saattajaksi lähti silloinen Kajaanin kirkkoherra Zachris Haartman, jota seudun asukkaat kutsuivat jykevien saarnojensa vuoksi Römö-Sakariksi. Pian koululaiset ja muut matkalaiset olivat nousseet laivaan, alus vihelsi kimeästi ja jyskytti kohta alavirtaan tuttujen rantamien vilistessä ohitse. Muutaman kilometrin joki­matkan jälkeen lähestyttiin ensimmäistä rykyä, Hövelön laituria, jossa laivaan nousivat Lönnbohmin veljekset Artturi ja Eino.

Eino sukelsi toverijoukkoon kokkapuheiden saattelemana. Kohta alus saapui tuuliselle Paltaselälle. Valkoiset harjapäät iskeytyivät yhä äkeämmin Yrjön keulaan ja keinuttivat alusta. Koululaiset eivät kuitenkaan pelänneet. Einokin rehvasteli: ”Mitä te pelkäätte? Tätäkö pientä lainei­den leikkiä? Ei tämä mitään ole. Ihanaa vain. Odottakaa, kun Ärjälle tullaan. Sitten meitä kaikkia pikkuisen hirvittää. Ne laineet ovat toista.”

Pian edessä avautui liki rannaton Ärjänselkä. Helmi lähes mykistyi myrskyisän aavan edessä. Ärjänselkä paloi valkoisena, joten mukana ollut Kajaanin rovasti kehotti laivan kapteenia hakeutumaan tuulensuojaan Neuvosenniemenlahteen. Siellä sijaitsi myös Neuvosenniemen talo, jossa matkustajat saattoivat odotella myrskyn laantumista. Yrjö suunnisti aivan rantaan, ja lapset ja muut laivan matkustajat kiipesivät kunnaalle. Eino oli hieman pettynyt, koska Ärjänselälle ei lähdetty, mutta hän ei sanonut mitään. Rannalle päästyään lapset ja nuoret kirmasivat taloon, jossa talonväki tarjosi heille kahvia. Kauan he eivät jaksaneet odotella sisällä vaan riensivät ulos leikkimään. Eino houkut­teli Helmin mukaansa Ärjän myrskyä katsomaan. Karjalankalliolla he katselivat myrskyisää selkää ja poika kerskui uskaltavansa lähteä purrellaan aaltojen sekaan.

Kahden nuoren kohtaaminen ärjyvän Ärjän rannalla jäi väkevästi myös Eino Leinon mieleen, sillä hän kirjoitti tapahtumasta myö­hemmin mahtipontisen runon Se yö. Runossaan hän taitavasti samaistaa valtavan luonnonnäytelmän ja oman sisäisen myrskynsä. Koululaisia kuljettanut Yrjö pääsi viimein Vaalaan, josta matka jatkui Oulujokea myöten tervaveneissä kohti Oulua.

Oulujärvi-vaikutteet Leinon varhaisimmassa tuotannossa

 Vaikka Hövelönrannassa keikkuva pursi olikin sieltä täältä pellillä paikattu, siitä muodostui nuorelle Eino Leinolle romanttinen runoratsu, jolla hän saattoi karauttaa yksinäisillä retkillään kohti tuntematonta rantaa. Pitkillä, yksinäisillä purjehduksilla hän riimitteli mielessään ja miksei myös ääneen kenen­kään kuulematta lemmenrunojaan ja raapusti niitä sitten paperille maihin päästyään. Retkien­sä aikana hän oppi käyttämään äidinkieltä taitavasti ja yksinkertaisen kirkkaasti:

”Tuulen tuomat, viiman viemät ovat olleet sävelmäni. Mutta niiden laulavan poljennon on purrenpohjaa vasten vaahtoava laine itse luonut, antanut suomalaisen sisäjärven ulappa niiden alku- ja loppusoinnut, aamun ja illan ruskot niiden muut runokoristeet.”

 Oulujärven purjehduskokemukset näkyivät ennen muuta Eino Leinon esikoiskokoelmassa Maaliskuun lauluja, joka ilmestyi huhtikuussa 1896. Kai Laitisen mukaan sen nimi oli kuin kevään enne. Runoissaan Leino hallitsi yksinkertaisen kansanlaulutyylin paremmin kuin muut aikakauden runoilijat. Hän nosti nopeasti suomalaisen lyriikan kokonaan uudelle tasolle.

Kokoelman varhaisin versio oli valmis jo vuonna 1893, jolloin hän tarjosi sitä kustantajal­leen, mutta vielä tuossa vaiheessa käsikirjoitus ei läpäissyt kustantajan seulaa. Runokokoelmasta Maaliskuun lauluja otettiin 1000 kappaleen painos ja se sai myönteistä huomiota lukijakunnan keskuudessa. Ehkäpä tähän vaikutti sekin, että runoilija oli vasta 17-vuotias.

 

Kokoelmassa on yhteensä 42 runoa, joista 15 liittyy jollakin tavoin suoraan Oulujärveen, sen rauhaisiin rantamiin, purjehtimiseen, lakkapäälaineisiin, myrskyyn ja tuuleen. Seuraavaan on koottu kokoelman selkeimmin Oulujärveen liittyvät runot:

 

”Isän kuollessa

(…) Yksin istun rantamalla

kauniin kotilahdelman,

siinä istun murhemiellä

alla tuomen tuoksuvan. (…)”

 

”Kullan luo

(…) Norjana aaltojen harjanteita

halkovi purteni mun –

Norjana noin myös notkuvi varsi

impeni ihaillun. (…)”

 

”Kullan luota

Mä yksin soutelen yössä

ja laulen hiljakseen

ja katson, vierellä venhon

kuin leikkivät väreet veen.(…)”

 

”Onnen apila

(…) Ja jospa se joutuis aalloillen,

kun järven poikki se lentää,

niin tottahan lahjana laineiden

se neitoni rantahan entää. (…)”

 

”Kaupunkimatka

Poika nuori kaupunkihin

läksi myötätuulta,

purtta pientä viima vinha

saatti salmen suulta. (…)”

 

”Antin päiväpalkka

(…) Nyt hän päivät kaiket vaan

männikköä kaataa,

uutismaaksi uutteraan

lahden rannan raataa. (…)”

 

”Aatekuteet, toiveniidet

(…) Joutui ilta, painui päivän kulta,

utuisiksi lientyi lahden rannat,

tuuli tyyntyi, talttui rannan aalto,

poistui punapilvi, haapain helke

kuiskeeks suli tuskin kuultavaksi. (…)”

 

”Kaihomiellä

Nouskaa aallot hyrskyharjat

lauluanne laulamaan,

että laulustanne taasen

uljuutta ja voimaa saan!(…)”

 

”Kultaansa ikävöivä

(…) Ja kieloja aalloille kylväisin

mä talvisen tuiskuin lailla,

ja saisivat sadetta saaretkin

ja kunnahat rantamailla.(…)”

 

”Ylioppilasmuisto

Järven taakse tehtiin venheretki,

järven taakse talontyttölöihin,

sillä viivyimme me päivän kaiken:

aamu aholl= oltiin mansikassa,

ilta pihamaalla karkeloitiin –

yö? – se maattiin aitass’ impysien.(…)”

 

”Syyslaulu neidolleni

Jo pilvihin taivas peittyy,

jo paljas on rannan puu,

tuul’ laineita lahden nostaa,

keto kukkiva kellastauu.(…)”

 

”Matkalla

(…) Sinne jäi mun neitoni kuin kukka kotirannan;

venhoni ma viima viedä aukealle annan.

Ällös kukka kotirannan katso ulapalle,

katso ennen laaksohon tai rannan kukkulalle. (…)”

 

”Puhtahat purjeet

(…) Poispäin purteni murhemielin

käänsin ma aavoja kohti –

kaukaa ehkäpä immelleinkin

puhtaalta purjeeni hohti. (…)”

 

Useita järvi- ja purjehdusaiheisia runoja oli myös myöhemmin julkaistuissa Leinon runoko­koelmissa, kuten Yökehrääjä vuodelta 1897 ja Sata ja yksi laulua vuodelta 1898. Useimmissa Leinon kuvauksissa Oulujärvi ja sen rantamat näyttäytyvät kesäisinä, joko tyynen rauhallisina tai myrskyisinä. Hänen talviset kokemuksensa järven jääaavoista ovat varhaisimmilta lapsuusvuosilta. Hyiset jääkentät ilmeisesti pelottivat nuorta poikaa. Myöhem­min hän vietti liki kaikki talvet joko Oulussa tai Hämeenlinnassa ja ylioppilaaksi tulon jälkeen Helsingissä.

 

 

Jäinen Oulujärvi näyttäytyy oikeastaan vain vuonna 1904 ilmestyneessä runokokoelmassa Simo Hurtta. Sen tapahtumat liittyvät pääasiassa Sotkamoon, jossa tarumainen Simon Affleck vaikutti, mutta Leino sai runoelmaan vaikutteita myös Oulujärveltä seisoessaan kerran aavalla jäällä hirmuisessa lumimyrskyssä. Nuo hyiset kokemukset näkyvät mm. runossa:

”Kovin korpi kaikki ryskää, /tuiki tuiskii kaikki Kainuu / järvet vonkuu, vaarat jyskää / han­kiin hevon harja painuu.”

Muuten talvi ei juuri näy hänen Oulujärvi-aiheisessa tuotannossaan.  Järvi merkitsi hänelle ennen muuta kesäistä toimintaympäristöä, jossa hän saattoi mitellä purjehtijan taitojaan ja voimiaan. Se oli hänelle myös inspiraation ja haaveellisen runouden lähde, jossa saadut kokemukset jalostuivat myöhemmin raikkaiksi, ajan hammasta kestäviksi runoiksi.

 

Reijo Heikkinen