Elias Lönnrot toimi Kajaanissa piirilääkärinä vuosina 1833–1853, tosin tuosta ajasta hän oli lähes yhdeksän vuotta virkavapaana. Tuolloin hän kirjoitteli ja toimitteli kirjojaan, mm. Vanhan Kalevalan 1835 ja nykyisin käytössä olevan Kalevalan 1849. Ensisijaisesti hän oli kuitenkin lääkäri, joka hoiti potilaitaan eri puolilla kihlakuntaa. Lääkärin työn ohella häneltä riitti intoa myös kaikenlaisten terveysoppaiden kirjoittamiseen ja yleiseen terveysvalitukseen. Tämä puoli hänen työssään on jäänyt varsin vähälle huomiolle.

Suomessa vallitsi 1800‑luvun alkuvuosikymmeninä huutava puute suomenkielisestä lääketieteellisestä kirjallisuudesta. Niinpä rahvaan keskuudessa säilyivät pitkään vanhat uskomukset tautien synnystä ja niiden hoidosta. Ruotsinkieliset lääkärit ja suomenkielinen rahvas eivät ymmärtäneet toisiaan sairauksista puhuttaessa. Lääkärit käyttivät sairauksista yleensä latinankielisiä ammattitermejä tai ruotsinkielisiä nimiä. Suomalaisilla oli puolestaan omat murrelähtöiset nimet erilaisille taudeille ja vaivoille. Niitä eivät ruotsinkieliset lääkärit puolestaan ymmärtäneet. Epäselvyydet johtivat usein siihen, että lääkärit saattoivat tehdä vääriä diagnooseja ja antaa sellaisia hoito‑ohjeita, joita rahvas ei ymmärtänyt.

Kansa kutsui esimerkiksi punatautia ulkotaudiksi. Vaarallinen isorokko tunnettiin puolestaan rupulina tai kulkurokkona, tulirokko tuhkurina, syfilis pahana tautina jne. Vastaavasti lääkärit käyttivät sairauksista latinankielisiä tai ruotsinkielisiä termejä, jotka rahvaan suussa saattoivat vääntyä aivan toisenlaiseen asuun ja joskus jopa aivan tolkuttomaan muotoon. Lavantauti saattoi vääntyä nerveeperiksi, rokot kopporeiksi ja yskä hustiksi. Kaikki tällainen aiheutti sekaannuksia ja epäselvyyksiä jopa kuolleisuus‑ ja tautitilastoihin.

 

Niinpä Suomen lääkintäviranomaiset kääntyivät Kajaanin piirilääkärin Elias Lönnrotin puoleen, jotta hän kehittäisi ytimekkään ja kansankieleen istuvan suomenkielisen tauti‑ ja lääketieteellisen termistön. Lönnrot suostuikin tehtävään, sillä hän piti rahvaan terveysvalistusta erittäin tärkeänä asiana. Hän oli käytännön lääkärintyössä havainnut, mihin talonpoikien tietämättömyys saattoi johtaa. Vaikka Lönnrot tunnettiinkin Suomen kirjallisissa piireissä tuossa vaiheessa Kalevalan ansiosta, ei hän katsonut arvolleen sopimattomaksi laatia myös terveysoppaita, joiden avulla rahvaan tietoja sairauksista saattoi lisätä.

Hänen merkittävin lääketieteellinen rahvaanoppaansa on epäilemättä Suomalaisen Talonpojan Kotilääkäri ‑niminen kirjanen, joka ilmestyi vuonna 1839. Teoksen esikuvana oli ruotsalaisen Nordbladin terveysopas, jonka sisältöä Lönnrotin opas noudattaa melko tarkasti, mutta monissa yhteyksissä Lönnrot käytti omia, Kajaanin kihlakunnassa käytännön lääkärintyössä saamiaan tietoja ja kokemuksia. Nordbladin oppaan suomensi myös Lönnrotin ystävä, Helsingin yliopiston suomen kielen lehtori Kaarle Niklas Keckman (1793–1838), mutta Lönnrotin versio oli huomattavasti sujuvasanaisempi ja luettavampi. Kun Keckman perin kömpelösti määritteli sappikuumeen seuraavasti ”Poltetauti erinomaisesti vaivalloisella muutoksella vatsan sisikunnan toimituksissa”, määritteli Lönnrot saman taudin ”kuumeeksi  vatsan  sisäelimien  kivuloisessa  muutoksessa”.

Suomalaisen Talonpojan Koti‑Lääkäri ‑teos sai heti ilmestyttyään suuren suosion tavallisen kansan keskuudessa, sillä se oli kirjoitettu niin, että kuka tahansa lukutaitoinen kykeni sen tiedot omaksumaan. Myös teoksessa käytetyt esimerkit olivat maanläheisiä. Vaikka kirja tänään on monilta osin jo vanhentunut ja voi jopa hymyilyttää nykypäivän lääkärikuntaa, on kirjasta löydettävissä monia yhä päteviä terveyden‑ ja sairaanhoidon ohjeita ja neuvoja. Kukapa meidän aikamme lääkäri haluaisi kiistää seuraavan Lönnrotin terveysohjeen paikkansa pitävyyttä.

Elias Lönnrot: ”Terveys on kultaa kalliimpi; paras lahja lapsilla, paras täysikasvaneilla, paras ikivanhoillaki. Jopa ikävä olisi ihmisen elää ja olla terveydettä. Kivulainen ihminen ei puolin määrin tunne itseänsä terveen ja raittiin rinnalla onnelliseksi. Sen tähdenpä pitäisiki jokaisen terveydestänsä huolta pitää; elää niin, että taudit ja kivulaisuudet vältettäisi, ja jos kuitenki tulisivat, rientämiseen viljellä eli nauttia aineita, joita luoja on terveyden jälleen voittamiseksi säästänyt. Tulipalosta kyllä koetaan varjella, mitä saadaan. Eikö vielä enemmin tulisi taudeissa katsoa, mistä saisi parannusta, etsiä ymmärtäväisiä neuvoja ja niitä ajallansa seurata. Ja niin kuin tulta estetään vallalleen pääsemästä, niin pitäisi terveen ihmisen varoa tautiaki.”

Rahvaanoppaassaan Lönnrot korosti erityisesti luonnollisia parannuskeinoja, jotka olivat helposti jokaisen talonpojan saatavilla. Tautien syinä hän piti liikaa syömistä, nautintoaineitten kehnoutta, likaista ilmaa, epäsiisteyttä, vaatteitten sopimattomuutta, siirtymistä liian nopeasti kylmästä lämpimään tai lämpimästä kylmään, ylirasitusta, laiskuutta ja mielenliikutuksia. Hänen mukaansa jokainen saattoi ennakolta ehkäistä sairauksien puhkeamista terveellisellä, tuoreella ravinnolla, asianmukaisella pukeutumisella, siisteydellä ja puhtaudella ja nautintoaineitten kohtuullisella käytöllä.

Teoksessaan hän otti kantaa myös sairaanhoitajiin. Heidän tuli olla raittiita ja vahvoja, kärsivällisiä ja vähäpuheisia. Kulkutautien hoitajina parhaita olivat vanhat naiset, sillä tauti tarttui heihin kaikkein huonoimmin. Hoitajien tuli tehokkaasti huolehtia henkilökohtaisesta hygieniastaan, pestä usein kasvot ja kädet. He eivät saaneet olla mieleltään myöskään alakuloisia vaan reippaita. Muita nykytietämyksen mukaisia oivalluksia ja käyttökelpoisia ohjeita oli mm. sopivan lääkkeiden annostuksen korostaminen. ”Toimitetuita lääkkeitä pitää lääkärin määräämistä, vaan ei sairaan mielen mukaan nautittaman. Moni luulee pikemmin paranevansa jos ottaa enemmän lääkkeitä sisälle, kun määrättiinkään, vaan tämä luulo on kovin tuhma ja vaarallinen.” Lisäksi hän kehotti säilyttämään lääkkeitä oikealla tavalla ja huolehtimaan siitä, etteivät ne päässeet säilytyksen aikana vanhenemaan tai kastumaan.

 

Teoksessaan Elias Lönnrot antoi myös seikkaperäisiä ohjeita raskaana oleville naisille ja synnyttäjille. Raskaana olevat naiset eivät saaneet odotusaikanaan poiketa normaalista elämänrytmistä. Heidän tuli varoa nauttimasta runsaasti maustettuja ruokia ja alkoholipitoisia juomia. Heidän tuli myöskin varoa joutumasta erilaisten tilapäisten ruokahimojen valtaan, koska siitä oli haittaa. Rajut, äkilliset liikkeet olivat myös vaarallisia. Raskautta ja synnytystä koskevan jakson lopussa Lönnrot luettelee erilaisia komplikaatioita, joita synnyttäneet naiset voivat saada. Niistä voisi tämän päivän naistentautien lääkäri olla kuitenkin perin eri mieltä. Pyörtymiseen hän suositteli virvoittavaisia aineita mm. saksan viinaa tai paloviinaa, tosin veteen sekoitettuina.

Lönnrot oli aikaansa edellä mm. suosiessaan rintaruokintaa. Lasten imettämistä ei saanut kuitenkaan jatkaa määrättömiin, kuten tuolloin oli tavallista, vaan lapset oli vähitellen vieroitettava rinnalta lehmänmaidon käyttöön. Lehmänmaito oli kuitenkin laimennettava lapselle sopivaksi, jottei hän olisi saanut siitä vatsavaivoja. Piirilääkäri Lönnrot suosi myös lasten ulkoiluttamista. Tuohon aikaan oli vielä hyvin yleistä se, että pienet lapset suljettiin sisätiloihin niin pitkään kuin mahdollista, jotteivät he olisi vilustuneet. Elias Lönnrot oli toista mieltä ja kehotti äitejä viemään pienet lapset ulos myös talvisin, kunhan heidät vain puettiin lämpimästi. Lastentautijakson lopussa hän luetteli keskeisimmät tuonaikaiset lastentaudit ja esitteli niihin lyhyesti tehokkaimmat hoito‑ohjeet. Professori Kauko Kouvalainen on antanut erityisesti tunnustusta Lönnrotin lastenhoito‑ohjeille, joita hän pitää ansiokkaina myös nykytietämyksen valossa.

Riisitaudin (tuolloin myös Englannin tauti tai kuivatauti) tuntomerkkeinä Lönnrot piti mm. kalvakoita kasvoja, laihtumista, pehmeää vatsaa, voimattomuutta, koukkua selkää ja terävää rintaa. Taudin syynä hän piti siivottomuutta, huonoa ilmaa ja sopimatonta ravintoa. Hoitona hän suositteli parempaa ruokaa, mm. munanruskuaista, lapsen pesemistä suolavedessä ja lapsen käyttämistä ulkoilmassa. Jos imettäjä oli kivulloinen, hänen tilalleen oli hankittava terve ja reipas nainen.

Punataudista hän totesi, että sen syynä oli epäsäännöllinen elämäntapa ja että se puhkeaa tavallisesti syyskesällä. Tautiin sairastuneelle tuli heti antaa oksetinta ja kylvettää hänet lämpimässä vedessä. Lisäksi hän suositteli lääkkeeksi vehnäjauhoista ja kananlihasta keitettyjä keveitä liemiä. Erityisen hyvänä lääkkeenä hän piti perunajauhoja, joita tuli käyttää runsaasti erilaisissa velleissä ja liemissä. Potilaan vatsaa tuli voidella lämpimällä puuöljyllä, voilla, talilla tai ihralla ja hautoa sitä myös villaisella vaatteella. Nykylääketieteen näkökulmasta nuo Lönnrotin hoito‑ohjeet olivat kuitenkin virheellisiä. Samat virheet ilmenevät myös koleran ja muiden bakteeri‑ tai virusperäisten kulkutautien hoito‑ohjeissa. Meidän täytyy kuitenkin muistaa, ettei Lönnrotin ajan lääketiede tuntenut vielä bakteereja eikä viruksia eikä osannut selittää sairauksia niistä johtuviksi.

Keripukin syynä hän piti virheellisesti saastaista ilmaa ja suolaista ruokaa sekä toimettomuutta. Sen hoitoon hän suositteli sopivaa pukeutumista, puhdasta ilmaa ja sopivaa ravintoa. Niiden ohella sairaan piti juoda iltaisin teevettä, johon oli sekoitettu luoti sinappia ja kaksi luotia hunajaa. Hyvinä keripukin hoitokeinoina hän piti myös salaatinlehtiä, marjamehuja, hedelmiä, etikkaa ja pippurijuurta, joista varsinkin hedelmät nykytietämyksen mukaan parhaiten koituvat keripukin turmioksi.

 

 

Piirilääkäri Lönnrot suosi luontaislääkityksen keinoja tautien hoidossa. Kurkkukipujen hoidossa hän suositteli lievitysmehua, jota saatiin sekoittamalla munanruskuainen sokerin ja kerman kanssa. Palovammojen hoitoon hän suositti voidetta, jota saatiin sekoittamalla talia ja suolatonta voita. Verenvuodon tyrehdyttämiseen hän suositti omia ”werentyrehysjauhoja”, jotka saatiin hienonnetusta hartsista, hiilestä, arabikumista ja pihkasta. Näistä aineista sekoitettu voide levitettiin paksulti vuotavalle haavalle ja sidottiin haavaan kiinni. Sekoitteen piti antaa vaikuttaa kaksi kolme päivää.

Lönnrot suosi myös iilimatojen käyttöä, koska niillä voitiin hoitaa helposti sellaisia vaivoja, joihin tarvittiin suoneniskentää. Iilimatoja voitiin käyttää (tautien ja sairauksien nykynimiä on vaikea tarkasti tietää) ”kurkunkuristajaan”, ”vesiaivoon”, ”kaulatautiin”, ”nielinvaivaan”, ”perätautiin” jne. Eläväiset tarttuivat ihoon tehokkaammin aamulla, kun niitä oli aluksi huljutettu vahvassa sahdissa. Kun ne olivat imeneet riittävästi verta, oli hurme lypsettävä niiden suusta ja ne oli asetettava uudelleen sahtiliemeen.

Elias Lönnrot oli tietenkin oman aikansa lapsi ja suositteli moniin tauteihin yleisiä sen aikaisia hoitotapoja. Parhaiten hän näyttää nykylääketieteen näkökulmasta selvinneen erilaisten haavojen ja ruhjeiden hoito‑ohjeissa, jotka eivät ole kovin merkittävästi muuttuneet noista päivistä. Tärkeintä haavojen hoidossa on puhtaus, mitä Lönnrot ehtimiseen korosti. Lopusta huolehti hänen mukaansa luonto. Lisäksi hän havaitsi kasveja tutkiessaan, että monilla kasveilla oli allergisoivia vaikutuksia ihmisiin. Edelleen Lönnrot hahmotteli kirjoitelmissaan myös nykyaikaisen neuvolan ja terveyskeskuksen toimintaperiaatteet.

Lönnrotin Talonpojan Kotilääkäri palveli vuosikymmeniä lukemattomien maalaiskotien ainoana tauti‑ ja lääkärioppaana iskostaen ihmisten mieliin tehokkaasti tautien nimet Lönnrotin suosittelemassa muodossa. Tästä hyötyivät sekä potilaat että lääkärit, sillä osapuolet ymmärsivät nyt paremmin toisiaan semminkin, kun suomenkielisten lääkärien määrä koko ajan lisääntyi ja he käyttivät Lönnrotin kehittelemiä termejä potilaita hoitaessaan. Opas myytiin loppuun 1840‑luvulla, joten Lönnrotin oli ryhdyttävä toimittamaan kirjasta uutta painosta. Monien kiireiden vuoksi se valmistui kuitenkin vasta vuonna 1856. Siihen oli koottu lähes kaikki Lönnrotin 1840‑luvulla kehittämät lääketieteen uudissanat, jotka hän esitti alun perin julkaisemassaan Mehiläinen‑aikakauslehdessä.

 

 

Tunnetuimpia Lönnrotin uudissanoja, jotka hän esitteli teoksessaan ja jotka edelleen ovat käytössä, ovat mm. valtimo, laskimo, kuume, oire ja potilas. Muita hänen käyttämiään ja vielä nykyisinkin käytössä olevia Suomalaisen Talonpojan Kotilääkäri ‑teoksen tauti‑ ja sairausluetteloon vietyjä uudissanoja ovat salpaaja, jolla hän tarkoitti kuitenkin hengenahdistusta, luuvalo, lapamato, vatsatauti, vilustuminen, suolitukos, sappikuume, keltatauti, yskä, päänsärky, tunnottomuus, vatsanväänne, tuhkarokko, maitokuume, rohtuma, levottomuus, ruusu, punatauti, keripukki, halvaus, tartunta, heikkosilmäisyys, menehtyminen, näärännäppy, vesirokko ja korvakipu.

Näiden lisäksi hän keksi kymmenittäin muitakin termejä, jotka ovat aikojen kuluessa unohtuneet tai vanhentuneina väistyneet syrjään. Emme pode enää yskäkuumetta. Sen on korvannut termi keuhkokuume. Ajuvihon tilalla kielessämme on aivokuume, nääntöyskän tilalla hinkuyskä, perätaudin tilalla peräpukamat, sarlakantaudin tilalla tulirokko ja ähkyn tilalla vatsakouristus. Muita, ainakin tämän päivän ihmisille tuntemattomia tauteja ja vaivoja, ovat mm. seuraavat:

• raino, jolla Lönnrot tarkoitti luunmurtumaa
• alve, jolla L. tarkoitti lapamadon aiheuttamaa verenvähyyttä
• hurmikko, jolla L. tarkoitti äkillisesti alkavaa runsasta veren vuotoa esim. synnytinelimissä
• haittaverevyys, jolla L. tarkoitti liian vahvaa verta
• suolimulje, jolla L. tarkoitti tyrää
• ripakka, kuratti, vatsuri, joilla L. tarkoitti äkillistä ripulia
• kuollo, jolla L. tarkoitti puutumista
• Englannin tauti, jolla L. tarkoitti riisitautia
• kinotauti, jolla L. tarkoitti yleistä vilustumista,
• ransuusi, pahatauti, jolla L. tarkoitti ns. Ranskan tautia eli kuppaa
• hivellys, jolla L. tarkoitti jäsenen paikaltaan menoa
• maksaviho, jolla L. tarkoitti maksatulehdusta
• liudekuume, jolla L. tarkoitti lavantautia
• ehtakuume, jolla L. tarkoitti tulirokkoa
• halvu, lentotauti, amputautiverikohtaus, jolla L. tarkoitti tarkemmin määrittelemätöntä halvausta
• suoliviho, jolla L. tarkoitti suolitulehdusta ja
• salpu, jolla L. tarkoitti veteen tukehtumista.

Sitten Lönnrotin päivien suomenkielinen lääketieteen termistö on huomattavasti täsmentynyt ja uudistunut. Osa Lönnrotin käyttämistä termeistä voisi kuitenkin olla edelleen täysin käyttökelpoisia, mikäli ne otettaisiin laajempaan käyttöön.

 

 

Keisarillinen Suomen Talousseura pyysi piirilääkäri Elias Lönnrotia laatimaan myös oppaan pienten lasten hoidosta. Seura luovutti hänen käyttöönsä Suomen eri puolilta kerättyjä ohjeita ja neuvoja, joita erikoisesti papit olivat tallentaneet. Tuohon aikaan lastentautioppi oli lähes pelkästään piirilääkärien vastuulla. Lönnrotin tehtävänä oli muokata aineistosta tavalliselle rahvaalle sopiva opas, jota myös lääkärikunta olisi voinut käyttää. Kirjanen valmistui vuonna 1859, jolloin Lönnrot toimi jo Suomen kielen professorina Helsingissä.

Lönnrotin laatimaa lastenhoito‑opasta voidaan verrata tämän päivän neuvoloista vastasyntyneiden vanhemmille jaettaviin pienten lasten hoito‑oppaisiin. Kirjasen alkusanoissa Lönnrot kauhisteli Suomen imeväiskuolleisuuden runsautta. Hänen mukaansa 1800‑luvun puolivälissä Pohjanmaalla kuoli jopa puolet imeväisikäisistä lapsista. Muualla maassa lasten kuolleisuus ensimmäisen ikävuoden aikana oli 20–30 prosenttia. Lönnrot arvosteli kärkevästi vanhempien välinpitämättömyyttä lasten kuollessa, vaikka oikeilla hoitotavoilla kuolemat olisi voitu välttää.

Lönnrotin mukaan korkea lapsikuolleisuus johtui sopimattomista ruuista, vilustumisesta, likaisuudesta, lasten huonosta hoidosta ja muista vanhempien aiheuttamista hoitovirheistä. Von Hartmanin tavoin Lönnrot tuomitsi lasten sarviruokinnan, joka hänen mielestään oli julma ja luonnoton tapa. Pienten lasten parasta ruokaa oli äidinmaito. Imeväisikäisen lapsen herkälle vatsalle eivät sopineet vellit eivätkä perunat saati kuivat leivänkannikat. Lapsille ei pitänyt antaa myöskään piimittynyttä tai hapantunutta lehmänmaitoa. Toisena tärkeänä pienten lasten kuolinsyynä hän piti vilustumista. Lapset piti pukea riittävän lämpimästi, jotteivät he saisi yskää, kurkku‑ tai keuhkovikoja kylmällä lattialla telmiessään. Kolmantena syynä erilaisiin tauteihin hän piti lasten siivottomuutta ja likaisuutta. Lapset oli pestävä säännöllisesti ja kuivattava nopeasti sen jälkeen, jotteivät he ehdi vilustua. Imeväisten hiertymiin oli parasta hieroa vehnä‑ tai perunajauhoja. Saunaan imeväisikäisiä ei saanut viedä.

Lönnrotista kehittyi piirilääkärivuosiensa aikana huomattava veneeristen tautien tuntija. Kainuussa kuppa kulkeutui rajan takaa. Varsinkin Kajaanin markkinoiden jälkeen hänellä riitti alapään vaivoista kärsineitä potilaita. Lönnrot pyrki myös selvittelemään taudin luonnetta. Hän tunsi aihetta kohtaan lukkarinrakkautta ja mielenkiintoa vielä professorivuosinaankin ja julkaisi vuonna 1869 lääkintöhallituksen toimeksiannosta kirjoittamansa Neuwoja ja waroituksia Pahasta taudista ‑nimisen kuppatautia käsittelevän opaskirjasen. Hän oli tehnyt taudin ehkäisemiseksi monia ehdotuksia jo piirilääkärivuosinaan, mm. joulukuussa 1843 julkaisemassaan raportissa. Koska itämaisen sodan (1853–1856) ja suurten nälkävuosien aikana (1867–1868) kuppatauti lähes kaksinkertaistui maassamme, lääkintöhallituksessa uskottiin, että kirjallisen valistuksen avulla tauti voitaisiin pitää kurissa. Sen vuoksi Lönnrotilta tilattiin mainittu sukupuolitautien opas.

Elias Lönnrotin mukaan kuppatauti eli fransuusi sai alkunsa ennen kaikkea lihallisesta haureudesta ja irstaasta ja siivottomasta elämästä. Hän arveli, että tauti oli saanut alkunsa Amerikasta, josta se oli levinnyt erityisesti merimiesten mukana Eurooppaan ja Suomeen. Suomessa kuppatautisia oli 1830‑luvulla alun toista tuhatta, mutta vuonna 1868 jo 6 000. Heidän hoitamisensa aiheutti yhteiskunnalle lähes 300 000 markan kustannukset vuosittain. Lönnrotin mukaan Suomen tilanne oli erityisen huolestuttava, sillä maassamme oli Euroopan eniten kuppatautisia väkilukuun suhteutettuna.

Taudin leviämistä edisti ennen muuta tavallisen kansan keskuudessa vallinnut suuri tietämättömyys. Tautia levitti myös se välinpitämättömyys, jolla sairastuneet siihen suhtautuivat. Monet pyrkivät salaamaan oireensa ilmitulon pelossa ja levittivät kuppaa jopa tieten tahtoen eteenpäin. Kuppatautia saattoivat levittää myös kupparit, jotka eivät välittäneet puhdistaa välineitään. Myöskin siivottomat, yhteiset saunat olivat sen pesäpaikkoja. Lönnrot kuvasi taudin leviämistavat hyvin seikkaperäisesti ja varsin oikeaoppisesti nykytietämyksenkin mukaan.

Oppaansa lopuksi hän luetteli erilaisia varokeinoja kuppatautia vastaan. Kaikkein tärkeimpänä keinona hän suositteli niiden ihmisten välttämistä, jotka mainittua tautia sairastivat. Lapsia ei myöskään pitänyt antaa sellaisten naisten imetettäviksi, joiden terveydentilasta ei ollut selvyyttä. Hän suositteli, että sairaiksi todetut tuli eristää ja sijoittaa heidät tarkoituksenmukaisiin hoitolaitoksiin. Jokaisen, joka epäili saaneensa tartunnan, oli myös nopeasti hakeuduttava lääkärin hoitoon, sillä alkuvaiheessa oleva tauti oli helpommin parannettavissa. Lönnrotin mukaan kunnissa oli myös vaalittava hyviä tapoja ja moraalia, jottei kuppatauti saisi otollista kasvualustaa. Lönnrotin ikämiesvuosina laatimat kuppatautia koskevat ohjeet olivat käytössä pitkään ja niitä hyödynnettiin piirilääkärien terveysvalistuksessa. Ohjeet olivat perustana, kun laadittiin itsenäisyytemme alussa voimaan tullutta irtolaislakia.

Piirilääkäri Elias Lönnrot on merkittävällä tavalla vaikuttanut suomalaisten terveydenhoidon ja terveysvalistuksen kehittymiseen. Hänen työnsä ansiosta varsinkin maalaisrahvaan terveydenhoito kohentui. Ihmiset saattoivat hänen ohjeidensa perusteella hoitaa itse myös pienehköjä vammoja ja vaivoja. Lönnrot iskosti suomalaisten mieliin myös selkeät ja omakieliset lääketieteelliset tauti‑ ja sairausnimikkeet, jotka helpottivat lääkäreiden ja potilaiden kommunikointia. Hänen työnsä ansiosta kielemme on välttynyt varsin hyvin kömpelöltä ruotsinvoittoiselta sairaus‑ ja tautitermistöltä, joka uhkasi eräässä vaiheessa kieltämme.

Lähteet

Arjatsalo Arvi, Lönnrot. Jyväskylä 1985.

Elias Lönnrot Valitut teokset 3. Kirjoitelmia ja lausumia. Toimittanut Raija Majamaa. SKS. Pieksämäki 1991.

Elias Lönnrot Valitut teoksen 4. Ohjeita ja runoelmia. Toimittanut Raija Majamaa. SKS. Pieksämäki 1992.

Heikkinen Reijo, Korpitohtorin jalanjäjillä. Elias Lönnrot Kajaanin piirin ja linnan lääkärinä. Oulu 1985.

Johnsson (Soininen) Gunnar, Suomen piirilääkärit 1749–1927. Helsinki 1928.

Reijo Heikkinen