Kolera on yleensä tiiviin asumisen ja urbanisoitumisen mukana levinnyt kulku­tauti, jonka synnyn syitä ei 1800-luvun alkupuolella vielä tunnettu. Vaikka se oli ensisijaisesti köyhien tauti, se ei säästänyt rikkaitakaan.  Sen vuoksi sitä pelättiin enemmän kuin muita tuon ajan kulkutauteja. Sen yhteiskunnallisia ja mentaalisia vaikutuksia voidaan verrata monessa mielessä nykyajan muotitauteihin AIDS:iin ja Afrikasta leviäviin uusiin kuolettaviin virustauteihin kuten ebolaan, joiden edessä nykyaikainen lääketiedekin on vaikeuksissa.

Millainen sairaus kolera on

Kolerahan on äkillinen ruuansulatuseli­mistössä esiintyvä kommabakteerin (Vibrio cholerae) aiheuttama vaarallinen tartunta­tauti. Sana kolera juontuu kreikan sanasta khólera, joka on alun perin tarkoitta­nut sappea. Viime vuosisadalla tästä kulkutaudista käytettiin meillä yleisesti muotoa cholera tai erheellisesti jopa nimeä kolerarutto. Kreikkalaiset kutsuivat koleraa sappitaudiksi, josta juontuu sappitautista tarkoittava termi kholerikós.  Samaa kantaa on myös termi koleerinen, joka taas liittyy kreikkalaisten uskomukseen, jonka mukaan jos sappinestettä erittyy liikaa, ihmisestä kehittyy riitaisa ja raivoisa. Kolera-termi juontunee ilmeisesti tautiin liittyvästä ankarasta, sapenkarvaasta oksentamisesta.

Kolera on kulkutauti, jossa kommabakteeri tunkeutuu elimistöön suoliston kautta.  Kolera leviää etenkin ulosteista saastuneen juomaveden tai elintarvikkeiden välityksel­lä tai suoraan ihmisestä toiseen.  Koleran itämisaika on lyhyt, jopa muutamasta tunnista enintään pariin päivään.  Taudin oireet puhkeavat pian.  Vibrioista vapautuu suolistossa myrkkyä, joka aiheuttaa aluksi kuumeilua ja oksentelua, mutta kohta erittäin vaikean ripulin. Sen seurauksena on ankara nestehukka ja siitä johtuvat lihaskouristelut.  Myös limakalvot voivat kuivua ja rypistyä. Sama ilmenee myös muualla ihossa. Lyhyen ns. kylmän vaiheen jälkeen, jolloin ruumiinlämpö voi laskea normaalin alapuolelle, verenpaine laskee ja sairas kuolee tajuttomuuden tilassa. Aikaisemmin, 1800-luvulla kolerasairaiden kuolleisuus saattoi olla jopa yli 50–70 prosenttia sairastu­neista, mutta uudenaikaisin lääkkein, esim. tetrasykliinillä ja nestetasapainosta huolehtimalla, ajoissa todettu sairaus voidaan yleensä parantaa.  Taudin hoitoon ja ennaltaehkäisyyn kuuluu myös karanteeni ja juomaveden sekä elintarvikkeiden hygienia.  Tautia vastaan voidaan nykyisin myös rokottaa. Jos kolera viime vuosisa­dalla puhkesi epidemiaksi, sen huippu sattui yleensä syksyyn, jolloin vesistöissä saattoi olla vielä bakteeritoimintaa.  Talvikuukausina kolera yleensä talttui, jollei kolibakteeri levinnyt muun kuin saastuneen juomaveden mukana.

 

Koleran historiaa koskeva tutkimus

Kolera ja sen vaikutukset urbanisoituneeseen kaupunkiyhteisöön ovat olleet viime vuosina varsin vilkkaan mielenkiinnon kohteena historiantutkijoiden, ennen kaikkea ranskalaisen ns. mentaliteettien koulukunnan tutkimuksissa. Mentaliteettien tutkijat ovat analysoineet ennen muuta ihmisten asenteita ja ennakkoluuloja eri ilmiöitä kohtaan historian saatossa.  Ranskalaiset mentaliteettien tutkijat ovat tutkineet mm. entisaikain ihmisten elämän kulkua lapsuudesta hautaan, eri ikäkausia ihmiselämässä, riittejä, aivan tavallista arkipäivää, seksuaalisuuden historiaa, moraalin muutoksia kulttuureissa, tapakulttuuria, äidinvaistoa, rikollisuutta, hajujen historiaa ja ennen kaikkea sairauksien historiaa, kuten hulluutta, kuppaa, spitaalia, koleraa ja poliota.

Sairauksien ja samalla lääketieteen historiaa tutkittaessa korostuu yksi historiatieteen keskeisiä periaatteita: jokaista aikakautta ja sen ilmiötä on tarkasteltava kyseisen aikakauden edellytysten valossa. Nykypäivän ihmisellä ei tämän näkemyksen mukaan ole oikeutta irvailla tai ivata menneisyyden ihmisiä, tutkijoita tai lääkäreitä heidän virheellisistä tulkinnoistaan sairauksien synnyn selittämisessä. Menneisyyden ihmiset pyrkivät varmasti koko tarmollaan, kaikilla tiedoillaan ja taidoillaan tulkitse­maan sairauksien syyt mahdollisimman oikein ja auttamaan kykyjensä mukaan potilaita Hippokrateen valan mukaisesti.

Heillä ei kuitenkaan ollut nykyajan teknisiä apuvälineitä tai muita hienouksia diagnosoinnin apuna. Pyrkimällä ymmärtämään menneisyyden lääketieteen rajoituksia, tämän päivän lääkärit hankkivat myös tulevien sukupolvien lääkärien anteeksiannon omille virheilleen. Varmaa nimittäin on, että monet tänä päivänä huippunykyaikaisina pitämämme keksinnöt, oivallukset ja hoitomuodot herättävät tulevaisuuden lääkäreissä samanlaisia tuntemuksia kuin 1800-luvun lääketiede tämän päivän lääkärien mielissä.

Sairauksien mentaalihistoriaan keskittyvän tutkimussuunnan aloitti ranskalainen yhteiskuntatieteilijä ja sosiologi Michael Foucault, joka julkaisi vuonna 1963 teoksen Klinikan synty. Foucaultin mukaan Ranskan vallankumouksen jälkeen syntyi kaksi vastakkaista, mutta toisiinsa yhteen kietoutunutta myyttiä. Toinen oli myytti kansalli­sesta lääketieteellisestä ammattikunnasta. Hänen mukaansa lääkärien ammattikuntaa saattoi verrata papistoon, koska lääkäreillä oli samat taidot ruumiin terveydenhoidossa kuin papeilla sielunhoidossa. Toinen myytti liittyi tautien täydelliseen katoamiseen vallankumouksesta terveytensä saaneen kansakunnan ruumiista. Vuonna 1832 Ranskaan iskenyt koleraepidemia tuhosi kuitenkin nämä myytit lähes yhdessä yössä.

Foucault on saanut tutkimuksellaan runsaasti seuraajia.  Kolera-kulkutaudin yhteis­kunnallisia ja mentaalisia vaikutuksia on tutkinut mm. ranskalainen Francois  Delaporte 1980-luvun puolivälissä julkaisemassaan tutkimuksessa Tauti ja sivilisaatio.  Hän tarkastelee teoksessaan ennen kaikkea Pariisissa vuonna 1832 raivonnutta koleraepidemiaa.

Koleran leviäminen 1820- ja 1830-luvuilla

1800-luvun alkupuolen “muotisairaus” kolera aloitti pelottavan retkensä Intiasta vuosina 1817–1818, josta se levisi ensin itään Kiinaan ja Filippiineille. Hieman myöhemmin se tuli Mauritiukselle ja tunki myöhemmin Persiaan ja Turkkiin. 1820-luvun lopulla panepidemia käsitti jo Kiinan, Japanin ja Venäjän Aasian puoleiset osat ja kolkutteli jo uhkaavasti Itä-Euroopan maiden kaupunkien portteja. 1830-luvun alussa kolera niitti satoaan jo Puolassa, Saksan ruhtinaskunnissa, Itävallassa ja Ruotsissa. Paria vuotta myöhemmin se iski sitten Länsi-Euroopan pääkaupunkeihin, mm. Pariisiin, tuhoisin seurauksin ja synnytti suoranaisen hysterian ihmisten keskuu­dessa.

 

Koleran suurin arvoitus oli sen leviämistapa. Sen syiksi arveltiin milloin mitäkin.  Uuden ajan alkupuolella lääketiede oli irtaantumassa myyttisistä tulkinnoista sairauksi­en synnyn selittämisessä. Tautien synnyn syinä pidettiin tuolloin yleensä pieniä ituja.  Jo 1400–1500-lukujen vaihteessa elänyt Fracastorius Veronalainen oli kuppaa tutkiessaan päätynyt tulkintaan, jonka mukaan tämä tauti oli pienten kemiallisten itujen aikaansaama. 1600-luvulla elänyt jesuiitta Athanasius Kircher piti sairauden aiheutta­via ituja elävinä. Paiseruttopotilaita tutkiessaan hän nimittäin havaitsi, että potilaiden veressä oli pieniä matoja, joita hän kutsui nimellä animalculus. Lääkärit olettivat myös ruttotautisia tutkiessaan, että sairaista erittyi ja lähti jotain contagium-nimistä tartunta-ainetta, joka joko suoran kontaktin tai potilaan tavaroiden välityksellä kulkeu­tui terveisiin ja aiheutti sairauksia.

Sairastumisia ei kuitenkaan voitu aina selittää näin syntyneeksi, joten oletettiin, että oli olemassa vielä muukin tautien leviämistapa. Tätä taudin aiheuttajaa kutsuttiin mias­maksi. Sitä haihtui mätänevästä elollisesta aineesta mm. ruumiista, soista ja alavilta kosteikkoalueilta tms. Tuulet kuljettivat sitten miasman saastuttamaa ilmaa kyliin ja kaupunkeihin ja taudit pääsivät näin leviämään terveisiin. Miasma-teoria sai uutta tuulta purjeisiin, kun tuhoisa kolera levisi vastustamattomalla voimalla eri puolille maailmaa 1800-luvun alkupuolella. Miasma-teoriaa vauhditti myös saksalainen Jacob Henle, joka erotti kolme tautien leviämistapaa:

1) miasmaattiset, ei-tarttuvat taudit. Hän luki tähän ryhmään vain malarian;

2) sairaudet, jotka alkavat miasmaattisina, mutta voivat levitä tarttumalla.  Tähän ryhmään hän luki mm. isorokon, tulirokon, pilkkukuumeen ja tuhkarokon;

3) tarttuvat, ei-miasmaattiset sairaudet. Tähän ryhmään hän luki kupan ja eräät ihotaudit. Henlen vaikutuksesta koleralääkäritkin puhuivat 1830-luvulla miasmasta ja contagiumista, kun muutakaan eivät koleran syiksi keksineet.

Koska kolera tulkittiin miasman aiheuttamaksi, sairaus oli tuolloin ennen kaikkea miljöökysymys. Kulkutautien synnyn selvittäminen sai vauhtia vasta 1800-luvun puolivälissä, jolloin tehtiin muutamia merkittäviä havaintoja tautien leviämisestä.

Koleraa koskevat lääketieteelliset havainnot 1800-luvulla

Kulkutautien selvittämisessä voidaan tuolta ajalta löytää kolme selvää merkkipaalua: tanskalaisen Peter Panumin tuhkarokon leviämistä koskevat tutkimukset Fär-saarilla, William Buddin lavantaudin leviämistä koskevat tutkimukset New Yorkissa ja englantilaisen vuosina 1813–1858 eläneen John Snow´n koleraepidemiaa koskevat tutkimukset Lontoossa vuonna 1849. Snow huomasi ensimmäisenä likaantuneen veden ja koleran yhteyden.

 

Snow´n tulkinnan mukaan ulosteiden saastuttama vesi selitti koleran leviämisen.  Hän ei kuitenkaan kyennyt selittämään taudin mekanismeja sen tarkemmin. Hänen mukaansa sairautta levitti jokin aine, mutta mikä, sitä hän ei kyennyt sanomaan, mutta monet myöhemmät uhkaavasti alkaneet epidemiat saatiin Snow’n havainnon avulla pysäytettyä alkuunsa, kun tautia levittänyt saastunut juomavesipaikka suljettiin. Snow  ei saanut kuitenkaan nauttia oivalluksensa hedelmistä, vaan kuoli köyhänä ja unohdet­tuna.  Terveysviranomaiset kuitenkin noudattivat Snow’n ohjeita yleisesti ja kolera voitiin näin taltuttaa. Lopullisesti sairauden salat paljastuivat vuonna 1885, jolloin saksalainen lääkäri ja bakteriologi Robert Koch (1843–1910) löysi koleravibrion ja selitti sairauden siitä johtuvaksi. Sen jälkeen saatiin myös rokote koleraa vastaan. Hän löysi myös pernarutto- ja tuberkkelibasillin. Ansioistaan hän sai Nobelin lääketieteen palkinnon vuonna 1905.

 

Koska kuolleisuus kohosi kolerassa 1830-luvulla hyvin suureksi, kolme neljästä sairastuneesta menehtyi tautiin, kysymyksessä oli erittäin vaarallinen tartuntatauti, jonka taltuttamisessa oltiin valmiita jopa erikoistoimiin. Niinpä eri valtioiden lääkin­täviranomaiset määräsivät, että epäilyttävät koleratapaukset oli asetettava karan­teeniin. Lisäksi määrättiin, että tautiin kuolleiden ruumiit oli kasteltava kloorikalkkiliuoksella ja vainajien päälle oli siroteltava vielä tuhkaa tai sammuttamatonta kalkkia.  Lisäksi vainajat oli haudattava syrjäiseen paikkaan öiseen aikaan. Tämä siksi, etteivät vainajat tartuttaisi tautia eläviin.  Kaikki tällaiset toimet lisäsivät ihmisten suunnaton­ta kammoa koleraa kohtaan.

Euroopan koilliskulmassa sijaitseva Suomen suurruhtinaskunta oli aluksi melko varustautumaton koleran kaltaisten epidemioiden varalle. Tosin muutamia suomalaisia lääkäreitä, mm. prof. Immanuel Ilmoni, oli ollut Venäjällä tautiin tutustumassa. Ilmoni oli kauhistunut taudin salaperäisyyttä ja rajuutta, sillä lääkäritkään eivät olleet turvassa sen tuhoilta. Meille ensimmäiset tiedot kulkutaudista saatiin kevätkesällä 1831, jolloin se tunki Pietarista Kaakkois-Suomeen. Ensimmäiset tapaukset havaittiin kesäkuun alussa Viipurin läheisyydessä, jonne kolera saapui joko merimiesten tai laivamatkustajien mukana.

Niinpä Suomen lääkintöhallitus reagoi nopeasti koleraan ja julkaisi siitä heti kesä­kuussa 1831 ohjelehtisen “Tietoja kolera-kulkutaudista, varotoimista sen estämiseksi sekä keinoista sairauden parantamiseksi ja edelleen leviämisen estämiseksi”. Lehtisessä selostettiin yksityiskohtaisesti koleran tyypilliset oireet: pahoinvointi, päänsärky, huimaus, pyörrytys, kovat kivut vatsanpohjassa, oksennukset, ripuli ja voimien raju heikkeneminen. Ohjelehtisen mukaan tautia eivät aiheuttaneet ainoastaan tartunta, vaan tauti syntyi myös liiallisesta syömisestä ja juomisesta, epäterveellisestä ravinnosta, saastuneesta ilmasta, likaisuudesta ja liian nopeasta siirtymisestä lämpi­mästä ilmasta kylmään.

 

Toisessa viranomaisten väestölle jakamassa selvityksessä sanottiin, että tartunta ihmisistä ja esineistä oli taudin yleinen syy.  Myös määrätyt olosuhteet tekivät ihmiset alttiiksi taudinsiementen saamiselle.  Altistavina seikkoina mainittiin mm. kostea ja kylmä ilma, raaka, huonosti sulava, mutta myös helposti käyvä ravinto, juomat, joiden käyminen jatkuu tai jotka olivat hyvin happamia, kuten olut tai tuore kalja.

Muina syinä pidettiin liian kevyttä vaatetusta, heikkoa hygieniaa, väkijuomien liiallista käyttöä, liiallista ruumiillista rasitusta, rajuja mielenliikkeitä ja ahtaita ja likaisia asumuksia.  Miasma-teorian vankasta asemasta myös meillä kertoo se, että viran­omaisten ohjeissa merkittävänä syynä koleraan pidettiin alavia ja vetisiä seutuja, joilta miasmahuurut pääsivät leviämään. Kulkutautia koskevat seikkaperäiset ohjeet lähetettiin maan eri puolilla toimiville piirilääkäreille, jotta he olisivat valmiita koleran torjuntaan. Rahvasta ryhdyttiin valistamaan myös lehtien palstoilla. Oulun Wiikko-Sanomat -nimisessä sanomalehdessä julkaistiin heinäkuussa 1831 moniosainen artikkelisarja tästä kulkutaudista. Artikkelit perustuivat lääkintöhallituksen levittämään ohjeistoon. Lehdessä kirjoitettiin:

“Siitä kovasta Kholera nimisestä Sisustauvista

Tauvin ulommaiset syyt, eli net, jotka hänen syntymistä edesauttavat, ovat monet; Ruumiin  taipumus hänen vaikutukseen; kaikenlainen siivottomuus, erinomaittainen juopumus ja kohmelo, vilustus lämpimän jälkeen (meijän maassa on usiammassa paikoissa tapana lämpimän pituimen valaminen saunassa kylmällä veellä eli jähyttä­minen ilmassa yöllä, kasteen aikana. Tämä tapa on sangen vaarallinen) liikanainen pelko ja alakuloinen mieli; ylönpalttisuus ruvassa eli ruuvan kelvottomuus, hapan, haiseva, pilautunut kala eli liha, raakat marjat, hedelmät, sienet, juuret, hapan kalja; savinen mutainen eli likainen vesi, sisälle suljettu, pilautunut ilma ahtaisa eli siivot­tomissa huoneissa; höyry rämeisistä alaisista paikoista ja järven rannoilta.”

Sama artikkelisarja ilmestyi kiertoartikkelina muissakin sanomalehdissä, mm. Åbo Tidningarissa. Siinä annettiin ohjeita myös muiden kulkutautien, kuten punataudin ja rupulin hoitamiseksi.

Piirilääkärien lisäksi papit saivat ohjeita sairaudesta tiedottamiseen ja koleran hoitami­seen. Turun ja Porin läänin maaherra Lars Gabriel von Haartman julkaisi kesäkuun 16. päivänä 1831 “Yhteisen julistuksen”, joka luettiin kaikissa hiippakunnan kirkois­sa. Maaherran allekirjoittamassa julistuksessa rahvasta varoitettiin uhkaavasta taudis­ta, joka “osottaa itsensä enimmäksi kuumotukseilla, pääsäryllä, pyörrytyksellä, pyörtymisellä, waikeilla waiwoilla watasta ja wattataudilla, jonka ohesta woimat pikaisesti loppuvat”.  

Maaherran julistuksessa myös neuvottiin, mitä rahvaan tuli tehdä koleraan sairastuneit­ten kanssa. Paikalle oli kutsuttava heti lääkäri, pappi tai joku muu ymmärtäväinen mies. Potilas oli pantava ammesaunaan, häneltä oli iskettävä suonta ja annettava lämmintä camomilla-, melissa- tai minttuyrittijuomaa. Lisäksi kehotettiin hieromaan sairasta kamferttiöljyllä, koivutervalla, ryssäöljyllä ja sinapinsiemenissä tai espanjan­pippureissa liotetulla paloviinalla.  Potilaan vatsalle oli laitettava myös lämmintä tuhkaa, kauran klidiä, tai jos näitä ei ollut, mahdollisimman kuumassa vedessä kastettu riepu. Potilas ei saanut hoidon aikana kuitenkaan hiota. Todettakoon tässä yhteydes­sä, että näillä keinoilla ei hoidettu pelkästään koleraa vaan tuolloin lähes kaikkia kulkutauteja punataudista lavantautiin.

Joissakin ohjeissa suositeltiin myös savustamista eli suitsutusta, jota vanhastaan oli käytetty ruttotaudin hoitamisessa. Menetelmässä teevadille pantiin kaksi ruokalusikal­lista kloorikalkkia, johon lisättiin vähän vettä. Lautanen piti sen jälkeen laittaa sellai­seen paikkaan, johon lapset eivät yllä. Ohjeissa todettiin, että “chlorkalkista nouse­vat udut jotka ilman puhdistamiseksi ovat aiwan soweljat ja hywät, ja jos nämä udut olisit liian tuntumattomat, niin kalkin päälle lyötäköön wähän witrioliöljyä ja ne enenewät”. Tärkeintä oli siis saada ilma raikastetuksi ja puhdistetuksi miasmahuuruis­ta.

Viranomaisten mittavat varotoimet havahduttivat tavallisen rahvaan.  Kun seurakunnan pappi vielä tuomiopäivän äännellä luki maaherran tai piirilääkärin lähettämiä ohjeita kirkkokansalle, pääsi ihmisten mielikuvitus liikkeelle.  Muutamissa pitäjissä väki joutui aivan paniikin valtaan pelätessään koleraan sairastumista.  Ihmisten pelkoa lisäsi se, että muutamissa viranomaisten lähettämissä ohjeissa puhuttiin erheellisesti kolera­rutosta, joten ei ihme, jos Etelä-Suomen kaupunkien säätyläisnaiset pakenivat kiireen vilkkaa maaseudulle tautia pakoon.

Koleran torjuntaa Suomessa

Kesän 1831 aikana kolera eteni vääjäämättä varsinkin Etelä-Suomen asutuskeskuksis­sa. Aluksi tapauksia oli yksi tai muutama, mutta pian kymmenittäin.  Ja tahti kiihtyi. Elokuussa tauti tappoi ihmisiä jo Helsingissä ja vyöryi sieltä vankkumattoman vakaasti kohti Turkua ja muita Länsi-Suomen kaupunkeja. Niissä valmistauduttiin alkavaan epidemiaan aikalaisten mukaan huolestuttavan tarmokkaasti. Kaupunkeihin vieville maanteille ja kulkuväylille perustettiin karanteeniasemia ja suurimpiin kaupunkeihin perustettiin tilapäisiä kolerasairaaloita, mm. Helsingin Hietalahteen sijoitettiin kole­rasairaala, johon sairastuneet voitiin eristää.

Turussa kolerakomitean jäsenet vaelsivat kaupungilla valkoinen nauha käsivarressa. Jos jossakin talossa todettiin koleratapaus, talo eristettiin eikä ketään ulkopuolisia päästetty sisälle. Talon ulkopuolelle ripustettiin lyhty tai ikkunanlaudalle pantiin kynttilä merkiksi muille, jotta paikalle olisi saatu poliisi tai terveysviranomaisia. Elintarvikkeetkin annettiin sairastuneille ja heidän omaisilleen ikkunan kautta. Kulku­tautiin sairastuneitten taloissa oli suoritettava perusteellinen savutus ja puhdistus.  Kaikki potilaiden käyttämät petivaatteet oli myös savustettava ja pestävä lipeävedes­sä ja kuivattava ulkona.

Myös kaikenlaiset väenkokoukset kiellettiin. Majatalot, kapakat ja ravintolat suljettiin eikä juopottelua sallittu. Iltaisin oli ulkonaliikkumiskielto kello seitsemän jälkeen. Koulutkin suljettiin ja vanhempia kehotettiin viemään lapsensa maalle. Turun kau­punginlääkärin Carl Daniel von Haartmanin raportin mukaan erityistä kauhua ihmisissä herätti se, että koleraan kuolleet haudattiin öiseen aikaan soihtujen valossa syrjäisiin paikkoihin ja se, että ruumiiden päälle siroteltiin sammuttamatonta kalkkia tai hienontamatonta pajahiiltä vähintään tuuman vahvuudelta. Omaisia ihmetytti myös se, että koleraan kuolleiden hautojen tuli olla epätavallisen syviä. Lopuksi haudat oli peitettävä hyvin tiiviisti, jotteivät kuolleesta nousevat huurut olisi sairastuttaneet terveitä. Kuolleen pito- ja liinavaatteetkin oli pantava vainajan mukana arkkuun tai savustettava ja pestävä lipeällä. Turun piirilääkäri Gustav Rosell kertoi vastaavista ihmisten peloista Turun ympäristökunnissa.

Elias Lönnrot koleran torjunnassa

Nuori lääketieteen kandidaatti Elias Lönnrot saapui viranomaisten hälyttämänä Helsinkiin 22. elokuuta 1831 sisämaahan, aina Kajaaniin asti tekemältään runonkeruumatkalta. Viranomaisten lähettämä kirje oli saavuttanut hänet Kuhmon kulmilla, jossa hän oli ollut juuri lähdössä rajan taakse Vienan Karjalaan. Velvollisuu­dentuntoisena miehenä Lönnrot taivalsi mahdollisimman nopeasti kohti pääkaupunkia, jossa hurjat huhut taudin tuhoista levisivät ihmisten keskuudessa. Kenelle se suinkin oli mahdollista, pakeni noihin aikoihin Helsingistä maaseudulle. Varmuustoimena jopa yliopisto sulki tuolloin ovensa. Julkiset huvit ja seuraelämäkin lopahtivat, kun ihmiset pyrkivät välttelemään tautipelossa toisiaan. Viranomaistoimin rajoitettiin myös laivaliikennettä Eestiin, Liivinmaalle ja Kuuriaan. Rannikolla ja saaristossa asuvia kehotettiin välttämään meritse saapuvia matkustajia ja merimiehiä.  Asukkaita vaadit­tiin viipymättä ilmoittamaan lääkintäviranomaisille, jos he havaitsivat laivan tai veneen saapuvan kolera-alueilta. Lääketieteen kandidaatti Lönnrot määrättiin, kun epidemian todellinen laajuus paljastui, Hietalahden sairaalan apulaislääkäriksi, jossa työskenteli myös useita hänen opiskelutovereitaan. Helsinkiin haalittiin lääkäreitä aina Pietarista asti ja muualta Suomesta. Pietarista koleran torjuntaan saapui Svederus-niminen ruotsalaissyntyinen lääkäri, josta kohta tuli Hietalahden sairaalan ylilääkäri prof. Ursinin sairastuttua.  Potilaita hoitivat pian lähes kaikki Lönnrotin opiskelutoverit, jopa heidän opettajansa, vanha prof. Johan Törngrenkin matkusti päivittäin kaksi kertaa potilaita katsomaan.  Lönnrot ei pitänyt Svederuksesta ja totesi hänestä eräälle toverilleen:

“(…) Se herra tuli tänne varsin suurin toivein, jos on totta, mitä huhu tiesi, nimittäin että hän aikoi päästä pääjohtajaksi.  Hänen nenänsä oli muita paljon korkeammalla, piti muka parantaa koleerasairaita kloorinatriumliuoksella sisäisesti ja hevosenlan­nalla ulkoisesti, niin että sinä ilmoisna ikänä ole vaaraa, että tauti uusiutuisi. Kaupunkilaiset olivat kaikkialla kovin katkeroituneita häneen, ja kaikkialla kuuli kerrottavan, miten Svederus passitti potilaat nopeasti luotaan keittosuolalla.(…)”      

Sairastuneita suorastaan tunki Hietalahteen, jossa oli noin 40 vuodepaikkaa. Nuoret lääkärit tekivät parhaansa potilaita hoitaessaan, mutta tulokset jäivät melko laihoksi.  Sairastuneilta iskettiin suonta, heitä kylvetettiin erilaisissa liemissä ja heille syötettiin kaikkia mahdollisia rohtoja, joiden tehosta ei ollut mitään aikaisempaa näyttöä.  Lönnrotin mukaan tehokkain lääkitys käsitti ryypyn oksetusainetta, kylvyn joko saunassa tai ammeessa ja sinappitaikinan, joka asetettiin potilaan vatsalle.  Sairas oli myös pidettävä lämpimänä.

 

 

Epidemian aikana Lönnrot sairastui itsekin, tuskin kuitenkaan koleraan.  Ilmeisesti hän uupui totaalisesti työnsä ääressä, mutta se ei näytä hänen vauhtiaan kauan hidastaneen. Pari päivää sairastettuaan hän jatkoi työtään entiseen tahtiin. Lönnrot ei työssään ehtinyt kiinnittää huomiota ulkoasuunsa, kuten ei myöhemminkään.  Paljasjaloin ja paitahihasillaan hän liehui taudin taltuttamisessa, kun yllättäen ilmoitettiin, että hänen hirmuisuutensa, suurruhtinaskunnan kenraalikuvernööri Zakrevski saapuisi sairaala­käynnille. Elias Lönnrotilla ei ollut aikaa lääkärinunivormunsa hakemiseen, joten hän loikkasi neuvokkaasti vuoteeseen ja veti peitteen suojakseen. Ohikulkeva kenraaliku­vernööri tuumi tummahipiäistä Lönnrotia vilkaistessaan: “Katsopas, kun tuo on musta, se pian kuolee!” Kun Zakrevski oli seurueineen poistunut sairaalasta, Lönnrot jatkoi työtään entiseen tahtiin potilaiden parissa.

Lönnrot määrättiin syyskuun puolivälissä 1831 kiertäväksi koleratarkastajaksi, jonka tehtävänä oli estää taudin leviäminen maaseutupitäjiin.  Näillä matkoillaan hän vieraili Sipoossa, Nurmijärvellä, Sääksmäellä ja Porvoon pitäjässä. Sipoon saaristossa hän tapasi kalastajatorpan, jonka yhdestätoista asukkaasta seitsemän oli sairaana. Työ oli rasittavaa pitkien matkojen vuoksi ja sen takia, että rahvas epäili häntä myrkyttäjäksi. Myrkytyshuhut levisivät Venäjältä, jossa vimmastuneet ihmiset polttivat sairaaloita ja pahoinpitelivät lääkäreitä. Tämähän oli yleinen piirre koleraepidemian aikana. Rans­kassa ja Puolassa ihmisten reaktiot olivat samanlaisia.

Huhut tunkivat pian myös Suomen suurruhtinaanmaahan, jossa kansa kieltäytyi ottamasta heille tarjottuja lääkkeitä. Lönnrot kertoi järkyttyneenä, kuinka hän eräässä paikassa oli tarjonnut oksetuspulveria talonpojille.  He olivat aluksi testanneet, ettei se ollut myrkkyä antamalla sitä kissaparalle niin suuren annoksen, että katti oksensi itsensä hengiltä. Ihmiset päättelivät oitis, että helsinkiläinen lääkäri olikin niitä pelättyjä myrkyttäjiä. Tämän kaltaisten kokemusten jälkeen hän oli jo vaihtamassa ammattia.

Erikoista tässä epidemiassa oli juuri ihmisten yleinen pelko, jopa suoranainen hysteria ja syvät ennakkoluulot lääkärien työtä kohtaan. Piirilääkärit kertoivat yleisesti, että ihmiset olivat kieltäytyneet ottamasta vastaan heille määrättyjä lääkkeitä, koska he pelkäsivät myrkytystä. Edellä mainittu Turun kaupunginlääkäri Carl Daniel von Haartman totesi kolerasta vuonna 1832 tekemässään Tankar om Choleran -nimisessä raportissa, että ne potilaat, joita ei ollut pakotettu nauttimaan mitään lääkkeitä paranivat paremmin kuin ne, jotka joutuivat nauttimaan lääkäreiden määräämiä rohtoja. Tällaiset tapaukset turhauttivat lääkärikuntaa ja veivät heiltä potilaiden luottamuksen. Lääkäri­en turhautumisesta kertovat monet tapaukset. Mm. Vaasan piirilääkäri Tabell toivoi vuoden 1831 kulkutautiraportissaan, että seudulle olisi lähetetty 20–30 kasakkaa rahvaan itsepintaisia asenteita ruoskalla taltuttamaan. Elias Lönnrotin mielestä koleran taltuttamisessa käytetyt erityistoimet lisäsivät yleistä hysteriaa tautia kohtaan. Hänen mukaansa vainajia ei ainakaan olisi tarvinnut haudata lääkintöhallituksen määräämin erityisohjein. Niin ei menetelty lavantaudin eikä punataudinkaan kanssa, vaikka ne tarttuivat ihmisiin yhtä herkästi kuin kolerakin. Joulukuussa 1831 koleran selkä alkoi vihdoin Helsingin seudulla taittua vesistöjen jäätyessä.

Nuoren lääkärin peloton taistelu koleraa vastaan huomattiin myös korkeimpien viranomaisten keskuudessa. Pelottomuudesta ei voida kehua kaikkia lääkäreitä. Kun kolera vasta kolkutteli Viipurin portteja, prof. Immanuel Ilmoni ilmoitti Ruotsiin paenneelle A. I. Arwidssonille mahtipontisesti:

“Me maan lääkärit tulemme taistelemaan pelättyä hävittäjää vastaan kaikella suomalaisen veressä asuvalla uljuudella.”

Mutta kun todenpaikka sitten tuli ja Ilmoni määrättiin koleran torjuntaan, loppui miehen rohkeus tyystin. Nuoret medisiinarit eivät voineet olla hymyilemättä opettajan­sa arkuudelle. Ilmonin käyttäytymisen taustalla lienevät kuitenkin hänen karmeat havaintonsa Pietarista, jossa lääkäritkin yleisesti sairastuivat koleraan. Kokeneen professorin mielestä nuoret lääkärit ottivat tautia hoitaessaan ylimääräisiä riskejä, hän yritti välttää niitä. Muutamat Lönnrotin kollegat saivatkin taudin kohtalokkain seu­rauksin.

Elias Lönnrot ei ylvästellyt rohkeudellaan tautia taltuttaessaan vaan osoitti tulikokeessaan harvinaista henkistä kestävyyttä, mikä herätti ihailua toveripiirissä. Tunnus­tuksena ansioistaan koleran torjunnassa hän sai itseltään keisarilta briljanttisormuksen. Hänellä ei riittänyt kuitenkaan aikaa jäädä lepäilemään kunnian laakereilla vaan ripeästi mies kävi seuraavana keväänä opintojensa kimppuun tavoitteenaan lääketie­teen tohtorin tutkinto.

Myös Kainuuseen kantautui hyvin varhain tietoja pelätystä kolerasta.  Kajaanin piirin lääkärinä työskenteli tuolloin Samuel Roos, joka oli tullut seudulle vuonna 1823. Hän pyrki systemaattisesti muokkaamaan kihlakuntalaisten mielipidettä suosiolliseksi koululääketieteelle ja kehotti rahvasta välttämään erilaisten puoskareiden touhuja. Hänen potilaansa näyttävät kärsineen yleensä silmätulehduksista, jotka johtuivat likaisista savupirteistä ja suolitulehduksista, jotka johtuivat heikosta, pettupitoisesta ravinnosta.  Suurempia epidemioita ei seudulla onneksi ilmennyt 1820-luvulla, mutta tilanne muuttui rajusti 1830-luvun alussa huonojen katovuosien vuoksi. Punatauti levisi kihlakuntaan arvatenkin rajan takaa Vienan Karjalasta.

Keväällä 1831 Kainuu­seen levisi tietoja myös rajan takaa tuhojaan tekevästä pelätystä uudesta kulkutaudis­ta. Siitä ei Kainuussa ollut aikaisempia kokemuksia, joten piirilääkäri Rooskin huolestui ja halusi saada selvyyden taudin etenemisestä. Sen vuoksi hän lähetti rajan taakse suomenkielisen kirjeen, mikä noihin aikoihin oli tavattoman harvinaista. Roos totesi kirjeessään.

“Lähimmäiselle virkamiehelle Wenäjän puolella vanhaa Rajaa

Kajaanin läänin Provincial Lääkäri Samuel Roos

Minun täytyy virkani puolesta kysyä kuinka kaukana Uuden Suomen maan rajasta se Choleraksi koettu Ruttotauti liikkuu? Kaupunkin eli pitäjän ja kylän nimeä.  S.R. “ 

Levisikö kolera tuolloin myös Kainuuseen, siitä ei ole säilynyt tietoja. Ilmeisesti ei ainakaan kovin laajana epidemiana, sillä seutu oli harvaan asuttua. Seudun syrjäisyys suojasi ainakin syrjäperukoiden ihmiset tartunnalta.  Sen sijaan vuosina 1832–1833 seudulla raivosi epätavallisen ankara lavantauti- ja punatautiepidemia, jossa paikoin jopa kolmannes pitäjien asukkaista menehtyi. Rahvas antoi noille vuosille paljon puhuvan moruvuosi-nimen.

Vuoden 1831 koleraepidemiasta on säilynyt arkistoissa ja eri lähteissä runsaasti tietoja, sillä taudin kulku piti tilastoida viranomaisten määräysten mukaan hyvin tarkkaan. Lääkintöhallituksen vt. pääjohtaja Johan Törngrenin vuosikertomusten mukaan koleraan sairastui koko maassa kaikkiaan 1258 henkilöä, joista kuoli 681 eli 54.1 prosenttia. Helsingin 10 000 asukkaasta koleraan sairastui kaikkiaan 333 henki­löä, joista kuoli 197 eli 59.1 prosenttia. Turussa, jossa epidemia kesti poikkeuksellisen kauan eli yli neljä kuukautta – syys­kuusta 1831 tammikuuhun 1832 – sairastui kaikkiaan 377 henkilöä.  Heistä kuoli 234, eli 62 prosenttia.  Useat kuolivat jo sairastumispäivänä. Turussa oli myös 600 venä­läistä sotilasta, joista sairastui 117, mutta kuoli “vain” 22. Sotilaiden kuolleisuuden vähäisyydessä lääkäreillä olikin pitkään ihmettelemistä.  von Haartmanin raportin mukaan epidemian huippu saavutettiin Turussa lokakuun 22.–24. päivinä, jolloin kaupungin kolerasairaala, jonne tuotiin ennen kaikkea seudun varatonta väestöä, täyttyi ja tyhjeni potilaista kaksi kertaa saman vuorokauden aikana.

Lääkintöhallituksen vt. pääjohtaja Törngren arveli myöhemmin, että epidemian rajuus Turussa johtui seudun epäterveellisestä sijainnista rannikolla. Seudulla oli nimittäin muita paikkakuntia kauemmin kosteita ja koleita säitä ja tuolloin kolera pääsi hänen mukaansa helpommin leviämään. Lähes vastaavanlaiset olosuhteet olivat Törngrenin mukaan Mäntsälässä. Hän suositteli useita keinoja vastaisen varalle, mm. lääkärien määrän lisäämistä.

Koleran yhteiskunnalliset vaikutukset 

Vuoden 1831 koleraepidemialla oli monia vaikutuksia maan terveyden- ja sairaanhoi­toon. Niinpä piirilääkärien toimenkuva muuttui aikaisempaan verrattuna. Aikaisemmin piirilääkäreiden tehtävänä oli yksinomaan sairaiden parantaminen. Koleraepidemian aikana havaittiin, että kolera esiintyi hyvin vaihtelevasti eri puolilla maata. Syinä pidettiin alueiden erilaisia elin- ja siisteysoloja sekä elintapoja. Niihin oli kuitenkin mahdollista etukäteen vaikuttaa ja siten torjua sairauksia. Näin sairauksien ennalta ehkäisy tuli mukaan myös piirilääkärien toimenkuvaan ja se näkyi heti tammikuussa 1832 voimaantullessa uudessa piirilääkärien johtosäännössä.

Turussa kaupunginlääkärinä työskennelleen von Haartmanin ansiot koleran torjunnas­sa havaittiin myös maan johtavien terveysviranomaisten keskuudessa. Hän työskenteli kaupunginlääkärin virassa yliopiston professuurin ohella ja suosi kulkutauteihin liittyvää tutkimustoimintaa. von Haartman kannatti tuolloin yleistä miasma-teoriaa koleran synnyn selittäjänä, mutta kolera oli paljon muutakin hänen mielestään. Se oli von Haartmanin mukaan maailmantauti, yhtä aikaa koko ihmiskuntaa kohdannut onnettomuus. Sen raju leviäminen johtui “luonnon vallankumouksesta” ja “käsittä­mättömästä muutoksesta koko maapallon elämässä”.  von Haartman näkikin koleran selittävinä tekijöinä globaaleja muutoksia maapallon ilmastossa. Hänen mukaansa luonnossa oli tapahtunut rajuja mullistuksia, vuodenaikojen suhde oli muuttunut, maapallon eri seutujen lämpötilat olivat rajusti heilahdelleet, pohjoisnapa-alueen jääkuori oli sulanut ja suuret jäävuoret olivat lähteneet liikkeelle, ukkoset ja ilman sähköisyys olivat myös vähentyneet.

Kolera ei kuitenkaan johtunut pelkästään näistä luonnonmuutoksista vaan sairastumi­seen vaikutti myös potilaan mielentila ja elämäntapaongelmat ja ennen muuta hän piti potilaiden holtitonta viinan käyttöä erittäin merkittävänä syynä koleraan sairastumi­seen.  Turun koleratautisia analysoidessaan hän kiinnitti erityistä huomiota juoppojen suureen osuuteen menehtyneitten joukossa.  von Haartmanin tulkintojen taustalla vaikuttavat voimakkaat kristilliset ennakkoluulot ja säätyajan asenteet: hän oli valmis leimaamaan koleran synnillisen elämän ja lihan viettelysten rangaistukseksi. Oli miten oli, von Haartmanin tulkinnat saivat ymmärtäjänsä maan johtavien lääkintäviranomais­ten keskuudessa. Koleraan liittyviä ongelmia ryhdyttiin tutkimaan tämän jälkeen entistä perusteellisemmin.

Tutkimustoiminnan vilkastuminen näkyi hyvin selvästi sen jälkeen, kun von Haartman nimitettiin Helsingin, silloisen Aleksanterin yliopiston kirurgian ja lapsenpäästöopin professoriksi. Näin miehen ansiot tulivat tunnetuiksi myös pääkaupunkiseudulla ja hänet nimitettiin sen jälkeen lääkintöhallituksen vt. pääjohtajaksi ja toukokuussa 1836 hänestä tuli viran vakinainen haltija.

Kuten jo todettiin yliopistomaailmassa koleraan liittyvä tutkimustoiminta virisi jo epidemian aikana. Vuoden 1831 koleraepidemiasta valmistui seuraavana vuonna kaksi lääketieteellistä väitöskirjaa E. E. Rosenbackin ja Henrik Cajanerin tutkimukset.  Näistä tutkijoista ennen muuta Henrik Cajaner on syytä mainita. Hän käsitteli väitös­kirjassaan Om cholerans epidemiska natur koleran kulkutautiluonnetta ja kiinnitti huomiota taudin suureen vaihtelevuuteen. Hänen tulkintansa taudin synnystä liittyy aikakaudelle tyypilliseen miasma-teoriaan, jota suomalaislääkärit von Haartmania myöten kannattivat.  Cajaner taltutti vuoden 1831 epidemian aikana muiden lääketie­teen opiskelijoiden lailla koleraa tilapäislääkärinä ja päätti tuolloin laatia väitöskirjan­sa siitä. Todettakoon tässä yhteydessä, että hän toimi myöhemmin Turun piirilääkäri­nä ja kunnostautui valokuvauksen pioneerina maassamme. Cajaner ikuisti 2. marraskuun 1842 turkulaisen Nobelin talon hopeoidulle kuparilevylle, jota kutsuttiin dagerrotypiaksi. Tuota valokuvaa pidetään maamme vanhimpana valokuvana ja Cajaneria uuden dokumentointi- ja taidemuodon isänä.

Vuoden 1831 koleraepidemia jäi pitkiksi ajoiksi ihmisten mieliin, varsinkin Etelä-Suomessa.  Pohjois-Suomessa koleran pahimmilta tuhoilta tuolloin tosin säästyttiin, mutta seuraavana vuonna luonto korjasi tilinsä.  Poikkeuksellisten sääolojen ja aikaisen hallan vuoksi vuoden 1832 sato menetettiin laajoilla alueilla lähes kokonaan. Seurauksena oli yleinen nälänhätä ja suuret kerjäläislaumat, jotka tartuttivat myös syrjäseutujen ihmisiin erilaisia kulkutauteja. Lavantauti, punatauti ja pilkkukuume iskivät pian täydellä voimalla ihmisiin Pohjois-Pohjanmaalla, Lapissa ja Kainuussa.

Kolera iski uudestaan vuonna 1852, jolloin siihen menehtyi yli 5000 suomalaista. Vaikka tämä epidemia oli tuhoiltaan rajumpi kuin vuoden 1831 koleraepidemia, sen vaikutukset jäivät mentaalisella tasolla kuitenkin vähäisemmiksi. Koleraan ei liittynyt enää aikaisempaa mystistä ja kohtalonomaista leimaa vaan se oli ihmisten mielissä vain yksi kulkutauti muiden joukossa.  Lopullisesti kolera menetti rahvaan mielissä kammottavan maineensa 1880- ja 1890-luvuilla, kun tehostuneen hygienian avulla tautia vastaan voitiin tuloksekkaammin taistella. Turun kaupunginlääkäri ja arvostettu hygieenikko A. R. Spoof arvostelikin purevasti aikalaistensa huolettomiksi muuttuneita asenteita koleraa kohtaan. Noihin aikoihin suomalaisissa lääketieteellisissä julkaisuissa kerrottiin myös saksalaisen Robert Kochin mullistavista havainnoista ja niihin liittyvis­tä hoitomenetelmistä. Vuosisadan vaihteessa kolera menetti loputkin viikatemiehen maineestaan ja siitä tuli vain satunnainen ilmiö maamme tautiluettelossa.

Nykyisin kolera on meillä tuntematon tauti, ruttoon tai lepraan verrattava menneisyyden kuriositeetti, mutta maailmanlaajuisesti kolera näyttää silloin tällöin vielä kehitysmaissa tapansa ja äityy epidemiaksi asti. Näin on käynyt ajoittain Etelä-Amerikassa, mm. Haitissa maanjäristyksen jälkimainingeissa ja Afrikassa.  Pahimmillaan näissä epidemioissa on menehtynyt tuhansia ihmisiä. Taudin voi joskus suomalaismatkailijakin saada kau­komaiden matkamuistona huolimattomuutensa palkaksi.

                                                                                      Reijo Heikkinen

Lähteet

Heikkinen Reijo, Korpitohtorin jalanjäljillä. Elias Lönnrot Kajaanin piirin ja linnan lääkärinä. Oulu 1985.

Hildesheimer Francoise, Kulkutautien kauhut. Teoksessa Eurooppa. Ruumis ja sielu. Saksa 1995.

Turpeinen Oiva, Väestö ja talous 1721 – 1982. Kainuun historia II. Kajaani 1985.

Vuori Hannu, Lääketieteen historia. Sosiaalihistoriallinen näkökulma. Jyväskylä 1979.

Vuorinen, Heikki S., Tautinen historia. Tampere 2002.

Digitaaliset lähteet

History of Medicine. CD FlagTower 1996.

http://www.saunalahti.fi/arnoldus/kolera.html     (käytetty 17.9.2015)

http://www.helsinki200.fi/helsinki-1812-2012/1831-kolera/    (käytetty 17.9.2015)