Suomessa on tiedemiesten viimeisimpien laskelmien mukaan yli 180 000 järveksi laskettavaa yli aarin suuruista vesiallasta. Järvemme ovat kuitenkin yleensä pieniä ja vähävetisiä. Varsinaisia suurjärviä meillä ei ole kuin muutamia. Tähän järviemme aateliin kuuluu myös Suomi-neidon välkehtivä napa – Oulujärvi, jota myös Kainuun mereksi kutsutaan.
Tämä maamme neljänneksi tai viidenneksi suuri järviallas on rantoineen ja syvänteineen monivaiheisen ja pitkän kehityshistorian tulos. Se muotoutumiseen ovat tutkijat katsoneet alkaneen jo aikojen alkuhämärissä yli kaksi miljardia vuotta sitten. Se jälkeen luonto on lukemattomia kertoja uurtanut järvialtaan pohjan ja syvänteet ikiaikaiseen kallioperään. Järeimmin järven muotoja ovat vedelleet useat jääkaudet, joista viimeisimmän noin 10000 vuotta sitten päättyneen jääkauden jäljet näkyvät Oulujärven rantamilla vielä nytkin. Oulujärven seudun vapautuivat massiivisesta jääkuorestaan vasta noin 9100-9400 vuotta sitten, jolloin Vuokatilta Ruotsi puolelle asti paikalla lainehti avara Ancylus-jääjärvi. Kainuussa vai korkeimpien vaarojen huiput kohosivat vesiulapan yläpuolelle.
Vähitellen jääjärven vedet vetäytyivät ja noin 8300-8400 vuotta sitten Oulujärvi kuroutui omaksi altaakseen. Vaalankurkku seudulla oleva kalliokynnys kohosi esille ja laajeni vähitellen. Maankohoaminen on jatkunut sen jälkeen tasaisen varmasti niin, että Vaalankurkku alue on nykyisin noin 15 metriä korkeammalla kuin Oulujärven alkuvaiheessa. Nykyisin maa kohoaa Vaalan seudulla noin 8,4 millimetriä vuodessa. Oulujärven itäosassa nousu on hieman vähäisempää, noin 7,4 millimetriä vuodessa. Millimetrin ero on aiheuttanut kuitenkin sen, että Oulujärvi on hitaasti, mutta varmasti kallistunut itään päin. Kallistumisen todisteena ovat mm. Mieslahden pohjassa olevat ikivanhat suot, jotka ovat jääneet vesimassojen alle.
Kallistumisen seurauksena Oulujärven vesipinta-ala on järven olemassaolon aikana ainakin kaksinkertaistunut ja ilmeisesti se koko myös tulevaisuudessa kasvaa, jollei ihminen esimerkiksi Vaalankurkkua ruoppaamalla muuta järven luonnonoloja ratkaisevasti. Varhaisvaiheessa Oulujärvessä oli vai kaksi laajahkoa vesiselkää Ärjän- ja Niskanselät. Se sijaan Paltaselkää ei vielä ollut vaan paikalla oli laaja joki, joka sai vetensä ylävesiltä Kiehimä- ja Kajaaninjoen uomia myöten. Nykyisin Oulujärvelle ominaiset avarat selät ovat itseasiassa vasta viime jääkauden jälkeensä jättämää perintöä.
Nimensä Oulujärvi on saanut ilmeisesti liminkalaisilta kalastajilta, jotka jo 1300-luvulla harrastivat hauen- ja muikunpyyntiä sen selillä. Kalastajat nimesivät järven joen mukaan, joka taas oli saanut nimensä joen suussa olevan kauppapaikan mukaan. Oulu-sana tulee Uhlea tai Oulo-sanasta, jotka tarkoittava alavaa vesijättömaata. Siitä lähtien järvi on saanut kantaa vesijättömaasta juontuvaa nimeään, joka joidenkin kainuulaisten mielestä on täysin harhaanjohtava. He käyttäisivät mieluimmin Kainuun meri -nimeä.
Nykyisin Oulujärvi on noin 54 kilometriä pitkä ja 28 kilometriä leveä Kainuun keskusjärvi, jonka pinta-ala vaihtelee säännöstelyn vuoksi noin 778 – 944 neliökilometrin välillä. Vaikka järvessä onkin vettä noin 5000 miljoonaa kuutiota eli noin kuutio jokaiselle maapallon asukkaalle, on se kuitenkin varsin matala järvi. Se keskisyvyys on vain seitsemän metriä. Vuonna 1989 julkaistun selvityksen mukaan siinä on erilaisia saaria yhteensä 666 kappaletta. Oulujärvelle niitä mahtuisi huomattavasti enemmän, sillä esimerkiksi Saimaalla niitä o yli 3500. Luultavasti niitä on ollut enemmänkin, mutta armottomat aallot ovat vuosisatojen kuluessa uurtaneet matalimmat hiekkamuodostelmat järveen.
Ylivoimaisesti suuri Oulujärven saarista on Manamansalo, joka jakaa Oulujärven kahtia. Vanha perimätieto kertoo sen syntyneen siten, että piru on muinoin heittää hivauttanut suurella talikolla maaturppaan Kievesjärvestä nykyisille sijoilleen. Sanotaakin, että Manamansalossa on ”seihtemän seitentä lampea ja Kivesjärvessä seihtemän seitentä saarta”. Muita mainitsemisen arvoisia saaria ovat mm. Kuostonsaari, Toukansaari, Teväsaari ja Koljolansaari ja pinta-alaltaan pieni, mutta erikoisen kaunis hiekkatörmäinen Ärjänsaari. Niemiä ja lahdelmia järvessä on lukemattomia ja niinpä järven rantaviiva pituus onkin noin 920 kilometriä, jos saaret lasketaan mukaan. Jos jalkapatikassa kiertää koko järven, on taivallettava 580 kilometriä ennen kuin on lähtösijoillaan.
Oulujärvi kerää vetensä pääasiassa kahdelta suunnalta Hyrynsalmen reitiltä ja Sotkamo reitiltä. Kierimänjoki luovuttaa Oulujärveen noin 100 kuutiota sekunnissa, mutta kevättulvien aikana jopa 400 kuutiota ylävesiä. Sotkamo reitin lahjana Oulujärvi saa keskimäärin noin 96 kuutiota sekunnissa, mutta tulva-aikoina noin 200 kuutiota. Oulujärven vedestä noin 80 prosenttia onkin näistä kahdesta lähteestä. Loput 14 prosenttia koostuvat Varisjoen, Leinosenjoen, Miesjoen, Mainuanjoen, Vuottojoen ja Vuolijoen luovuttamista vesistä. Noin seitsemän prosenttia vedestään järvi saa lähivaluma-alueelta ja sadevedestä. Järven vesi vaihtuu melko tiuhaan, sillä vesipisaran matka Kiehimänjoen sillan korvalta Vaalankurkkuun kestää hydrologien mukaan noin yhdeksän kuukautta.
Tiedot siitä, milloin Oulujärvi saa jääkatteen vaihtelevat eri lähteissä. Lönnforsin selvityksen mukaa Oulujärvi jäätyy pitkäaikaisen keskiarvo mukaan 18. päivänä lokakuuta. Tosin vuosina 1971-1974 tehtyjen selvitysten mukaan järvi sai jääkatteen keskimäärin marraskuun 5. päivä. Se jälkeen kestääkin noin puolisen vuotta ennen kuin aallot jälleen vyöryvät rantahiekkaan. Jäävaipastaan järvi nimittäin vapautuu keskimäärin vasta 16. päivä toukokuuta. Vahvimmillaan jäävaippa on maalis-huhtikuussa, jolloin se on noin 60 senttistä. Mutta on järvellä koettu aikoja, jolloin vielä kesäkuussa, jopa juhannuksena on jäitä pitkin päästy kulkemaan.
Oulujärven luonnonmaisema on monessa mielessä varsin mielenkiintoinen. Useimmiten Oulujärvellä ihmisten mielissä hieman yksinäisen ja melankolisen erämaajärven leima. Se rantamilta kulkija voi löytää useita eri maisematyyppejä. Paltaselkä tarjoaa lukuisine saarineen ja luotoineen klassisen järvimaiseman esteettiset piirteet. Paltaselän Melalahden suunnalla on monia muhkeatörmäisiä kallioluotoja ja sankan kuusikon peittämiä saaria.
Oulujärven luonnonmaiseman leimallisin piirre ovat olleet vanhastaan vyöryvät törmät. Vastaavaa ilmiötä ei ainakaan yhtä massiivisessa muodossa muualta tapaa. Korkeat, jopa lähes 30-metriset törmät siintävät järvellä kauas. Tunnetuin näistä muodostelmista on Manamansalon Paljakka. Korkeita törmiä löytyy myös Ärjänsaaresta ja Koutaniemen Sivolanniemestä, jossa vyöryminen jatkuu tasaiseen tahtiin. Tyypillisin Oulujärven rantamaisema on karu kivikkoranta tai alava luhtaranta, joita tapaa lähes kaikkialta. Ne vaikuttavat karuilta, jopa luotaantyöntäviltä, mutta niillä on kuitenkin oma merkityksensä maisemakuvan osana.
Leimallisin Oulujärven maisemapiirre on kuitenkin se avaruus, suuret, lähes rannattomat järvenselät, jonne vain isommilla veneillä uskaltautuu. Syksyllä ja myrskysäillä järvenselät kuohuvat valkopäinä ja aallot murtuvat kallio-rantoihin. Kun tuulispäät keräävät voimansa ulapoitten autiudessa ja törmäävät rantavalleihin, kellistyvät rantamien avohakkuitten reunamien pylväsvartiset hongat kuin viikatteella. Vain kitukasvuiset saarten käkkärämännyt kestävät luonnonvoimien mylleryksen. Myrskyn jälkeen Oulujärvi lepää rasvatyynenä ja apean lyijynharmaana. Mutta jos aurinko pilkistää taivaanraosta, voi rantamien ruska hehkua silmiä hivelevästi.
Reijo Heikkinen