Oulun Hietasaaren luoteiskulmassa pohjoiseen ojentautuva Nallikarin hietakaarto on Oulun upeimpia paikkoja. Se todistaa selkeästi, että Oulu on todellinen merenrantakaupunki. Muualla kaupungissa meri ei pääse oikein oikeuksiin. Nallikari on ollut lukuisten retkieni kohde 1960-luvulta lähtien, jolloin rantamalla oli vain vaalea pitkä hietakaarto ja rantakahvila. Sen jälkeen paikka onkin muuttunut melkoisesti.
Toppilansaari, Hietasaari ja eteläpuolella sijaitseva Vihreäsaari ovat Perämeren lahja Oululle, sillä ne kohosivat merestä maannousun myötä vasta noin 1600-luvun lopulta lähtien. Toppilansaaren ja Hietasaaren välissä kiemurtelee Mustasalmi, joka erottaa saaret toisistaan. Nykyisin Mustasalmi on maannousun myötä mataloitunut. Hietasaaren eteläpuolella levittäytyy laakea Vihreäsaari. Sen ja Hietasaaren välissä on matala Johteensalmi. Vaikka kysymyksessä on kolme saarta, paikalliset kutsuvat aluetta yleensä Hietasaareksi.
Aluksi Hietasaari ja Toppilansaari olivat pelkkiä hiekkasärkkiä, mutta vähitellen ne saivat kasvipeitteen ja ensimmäiset asukkaat muuttivat niille. Muuttajat olivat lähinnä kalastajia, jotka hankkivat elantonsa Oulun edustan kalavesiltä. Laakea Vihreäsaari on näistä saarista nuorin. Kun aikoinaan teimme 1960-luvulla siellä maakairauksia tulevia öljysäiliöitä varten, sen maakerrostumissa oli hieman metaania, joka tunki kairausrei’istä ylös. Sytytettynä se paloi iloisesti, joten käristimme liekissä makkaroita.
Oulun varakkaat tervaporvarit rakensivat jo 1800-luvun lopulla Toppilansaareen ja Hietasaareen hienoja pitsihuviloita, joissa he viettivät lokoisia kesiään. Rakentamisen malli saatiin nähtävästi Vaasan ja Kokkolan rannikolta, jonne oli kohonnut viehättäviä merenrantahuviloita. Oulun säätyläiset halusivat myös samanlaisia. Huviloiden rakentamiselle loi hyvät mahdollisuudet Englannin laivasto, joka kävi tuhoretkillään Perämerellä ja poltti Toppilan rantamien rakennukset 1854. Pian tämän jälkeen laadittiin Toppilansalmen alueelle tonttikartta liki 40 huvilalle. Sen jälkeen huvilainnostus levisi myös Hietasaareen.
Hietasaaren herrasväen kesäharrastuksiin kuuluivat myös retket, joita hellepäivinä tehtiin saaren länsilaidan hietakaarrolle. Säätyläisrouvat tepastelivat valkoisissa pitkissä hameissaan Nallikarin hiekkarantaa kuin naiset P. S. Krøyerin maalauksissa kuuluisilla Skagenin rantadyyneillä. Nallikarin näyttävät auringonlaskut olivat tunnettuja jo tuolloin. Lämpiminä elokuun iltoina väki kerääntyi Nallikarin rantamille seuraamaan laskevan auringon synnyttämää värinäytelmää.
Tavallinen oululaisrahvas löysi Nallikarin 1930-luvulla, jolloin sanoma- ja aikakauslehdet hehkuttivat Kannaksen Terijoen rantakohteista. Terijoen vaikutuksesta muotiin tulivat kesäiset rantalomat ja aurinkokylvyt. Jokainen itseään kunnioittava varakas helsinkiläinen halusi matkata silloin Terijoen hiekkarannoille kuten pääkaupungin kerma tänään rientää sankoin joukoin Savonlinnan oopperajuhlille. Terijoen tapaisia paikallisia rantakohteita ryhdyttiin etsimään myös muualta Suomesta ja oululaiset huomasivat, että on sitä meilläkin kunnon hiekkarantaa Nallikarissa. Siellä viihtyivät ennen muuta lapsiperheet, sillä laajalla hietakaarrolla oli tilaa ja alueen ranta oli kyllin matala lasten polskia. Koska Hietasaari oli nimensä mukaisesti saari, sinne ryhdyttiin liikennöimään moottoriveneillä kesäisin Oulun Kauppatorin rannasta.
Oulun kaupunginisät ryhtyivät suunnittelemaan jo 1930-luvulla Nallikarista myös matkailutäkyä, mutta nämä hankkeet joutuivat sivuraiteelle, kun talvisota puhkesi. Vuonna 1942 Hietasaari menetti saariasemansa, sillä tuolloin valmistui Toppilansalmen ylittävä rautatiesilta. Sitä puuhasivat ennen muuta saksalaiset, jotka pystyttivät sillan kupeeseen Vaakunakylän.
Sodan jälkeen Nallikariin kehittyi yleinen uimaranta, jonne oululaiset kerääntyivät sankoin joukoin kauniina kesäpäivinä aurinkoa ottamaan ja uimaan. Hellepäivinä tuli tietenkin jano, jota ryhtyi sammuttamaan Sotainvalidien liiton Oulun osasto rakentamalla 1946 Nallikariin ravintolan. Sen ylläpito ja alueen kehittäminen oli kuitenkin työlästä puuhaa, joten Oulun kaupunki lunasti Nallikarissa olleet rakennukset vuonna 1950 ja ryhtyi kohentamaan sen kohteita.
Nallikarin suosio voimistui erityisesti 1960-luvun lopulla, jolloin oululaisnuoriso löysi paikan toden teolla. Rantamille kerääntyi erityisesti suurten ikäluokkien kasvatteja, joilla oli runsaasti vapaa-aikaa. Nahkatakkiväki päristeli uimarannalle moottoripyörillään ja kukkaiskansa iloiseksi maalatuilla volkkareillaan. Noihin aikoihin toimintansa aloitti myös Nallikarin leirintäalue, josta tuli erityisesti pohjoisnorjalaisten Riviera. Pohjois-Atlantin vedet olivat kesäisin hyytävän kylmiä, mutta Nallikari tarjosi lämpimine rantoineen jonkinlaisen Välimeren rantamien korvikkeen.
Oulun kaupunki kehitti esikuvallisesti Nallikarin leirintäalueen infrastruktuuria ja paikasta tuli pian suosittu välietappi Lappiin matkaaville karavaanareille samoin kuin saksalaisille ryhmämatkalaisille, jotka suurissa linja-autoissaan ilmaantuivat Nallikarin maisemiin. Seudun matkailua edisti myös kylpylähotelli Edenin rakentaminen.
Nallikarin hiekkarantaa myös kohennettiin, sillä alati ahnaat Perämeren aallot söivät vähä vähältä rantamien hiekkaa. Seudun symboliksi kohosi vuonna 1988 merelle ojentautuvan aallonmurtajan kärkeen rakennettu Nallikarin majakka, jonka suunnitteli Arkkitehtitoimisto Risto Harju Ky. Vaalea, betoninen majakkaa muistuttava näköalatorni edustaa eräänlaista postmodernismia. Tämä hieman yli 10-metrinen torni siintää kauas merelle. Vuosien saatossa se kuitenkin rapistui nuorison töhriessä sen tageillaan. Kesäisin se oli vilkkaassa käytössä, kun rannalle kerääntyi nuoria surffaajia ja leijalautailijoita, mutta talven tullen paikka hiljeni. Kohentaakseen Nallikaria ja sen rantamia Oulun kaupunki aloitti 2013 laajat saneeraustyöt, joiden yhteydessä rantamille ajettiin autolasteittain uutta hiekkaa.
Samalla myös majakkatorni ja rantamien kulkuväylät kunnostettiin. Rantaravintolakin koki uuden heräämisen.
Nallikarin edustalla kohoaa joukko kareja ja luotoja. Rajakylää vastapäätä kohoavat Hermannit, siitä pohjoiseen siintää Kahvankari ja sen länsipuolella Runnilehto. Vastapäätä Nallikaria siintävät Riitankari ja Kraaseli. Horisontissa kohoaa utuisena Hailuodon Santonen. Jos on kesäilta on kuulas, voi nähdä Oulunsalosta kohti Hailuotoa työntyvän Hailuoto-lautan, joka lopulta katoaa kaukaisuuteen.
Nykyisin Nallikari on aikaisempaa suositumpi kesäinen retkikohde. Siitä on tullut Oulun tunnetuin matkailunähtävyys, jossa auringonlaskut ovat yhtä näyttäviä kuin 1800-luvun lopulla, jolloin Oulun säätyläiset löysivät laajan hietakaarron ja sen maisemat.
Reijo Heikkinen