Keitä olivat sofistit?

Kreikassa, ennen kaikkea sen johtavassa kaupunkivaltiossa Ateenassa, kehittyi klassisella kaudella filosofia, kaikkien tieteiden äiti.  Ns. esisokraattiset luonnonfilosofit keskittivät huomionsa ympäröivään luontoon ja pohtivat maailman syntyä ja sen olemusta. 400-luvulla eläneet sofistit, viisauden opettajat, kohdistivat päähuomion kaikkiin olemassaolon kysymyksiin, mutta erityisesti ihmiseen ja hänen eettiseen ja poliittiseen käyttäytymiseensä. He pyrkivät myös kasvattamaan Ateenan nuorukaisia hyveeseen.

Termi sofisti juontuu alun perin filologi Holger Thesleffin mukaan verbistä sofiszesthai, joka esiintyy Kreikan kirjallisuudessa jo ennen 400-lukua. Se tarkoitti alun perin opettamista ja neuvojen antamista. Edellä mainitusta verbistä johdetulla sofistes-substantiivilla oli dynaaminen aspekti. Se viittasi kehen tahansa henkilöön, jolla oli poikkeuksellista tietoa. Termi sofia ei tarkoittanut kreikkalaisille teoreettista tietämistä, vaan periaatteessa mitä tahansa erityistä osaamista, kunnollisuutta, taitavuutta ja tietoa. Tietämisen asiantuntijat, joista käytettiin nimeä sofisti, nauttivat alussa suurta arvostusta ateenalaisten keskuudessa, jopa valtiomies Perikles arvosti näitä ensimmäisiä professoreja, jotka opettivat kreikkalaisille nuorukaisille hyvettä (arete).  Tuon ajan kreikkalaisille sofisti merkitsi henkilöä, joka opetti nuorukaisille tietoja ja taitoja, joista arveltiin olevan hyötyä käytännön elämässä, ennen kaikkea julkisessa elämässä ja politiikassa. Sofistien palveluksia käytti ennen muuta Ateenan rikkaiden jälkikasvu, jolla oli mahdollisuus kuluttaa aikaansa itsensä kehittämiseen.

Vähitellen sofistit keskittyivät julkisessa toiminnassaan ja opetuksessaan pelkästään ulkoisiin seikkoihin. Heille muoto oli tärkeämpää kuin substanssi, itse asia. Retoriikan opetuksessaan sofistit eksyivät saivarteluihin ja pelkän nokkelan väittelytaidon kehittämiseen. Tämän sekä relativistisen ja skeptisen asenteensa sekä loppumattoman ahneutensa vuoksi he joutuivat 400-luvun lopulla vähitellen aikalaisten epäsuosioon. Ankarimmin heitä arvosteli Sokrates-niminen ajattelija, joka halusi kumota sofistien väärät väitteet ja tehdä pesäeron rahanahneisiin sofisteihin ja kutsui itseään sen vuoksi filosofiksi, tiedon rakastajaksi.

 

Perustietoja Sokrateesta

Sokratesta, noin vuodesta 470 vuoteen 399 eaa. elänyttä filosofia, voidaan pitää länsimaisen kriittisen ajattelun perustajana ja ensimmäisenä kasvatusta syvällisesti pohtineena ajattelijana. Hänen persoonansa on kiehtonut kautta historian. Sokratesta voi monessa mielessä, erityisesti ideaali-ihmisen esikuvana verrata Jeesukseen, vaikkakaan Sokrateesta ei tullutkaan uskonnollista merkkimiestä. Hän opetti kansanomaisesti Jeesuksen tavoin turuilla ja toreilla eikä jättänyt jälkeensä kirjallista perintöä. Jälkipolvi tuntee hänet, kuten Jeesuksenkin, vain oppilaiden kirjallisten muistiinpanojen ansiosta.

Tietomme Sokrateesta, tuosta kriittisen ajattelun kolossista ja systemaattisen kasvatuksen mestarista, ovat itse asiassa hyvin rajalliset. Häneen liittyy yhä monia ratkaisemattomia arvoituksia, vaikka miehestä onkin kirjoitettu hyllymetreittäin ansiokkaita tutkimuksia. Me tiedämme, että hän syntyi kuvanveistäjän (joissakin lähteissä isän ammatiksi mainitaan kivenhakkaaja, sillä tuohon aikaan patsaiden veistäjät olivat lähinnä käsityöläisiä ja Sokrates koki itsekin olevansa juuri kivenhakkaajakäsityöläisistä koostuvan fyleen jäsen) ja kätilön poikana noin vuonna 470 e.aa. ja herätti jo nuoruudessaan huomiota persoonallisuudellaan ja viehtymyksellään ihmisten kanssa keskusteluun. Vähitellen hän jalosti tuon keskustelun maieustiikaksi eli “päästämisen taidoksi”. Sokrateen mukaan jokaisessa ihmisessä on tietoa, joka vain odottaa esille pääsyä. Ilmeisesti hän sai maieustiikka-termin äitinsä ammatista. Hän ei tyrkyttänyt ihmisille mitään oppia vaan koetti saada heidät ajattelemaan ja oivaltamaan itse. Tätä on jälkeenpäin kutsuttu heuristiseksi opetusmetodiksi.

Edelleen hänestä tiedetään, että hän osallistui noin 40-vuoden ikäisenä raskaasti aseistettuna jalkaväkisotilaana Potidaian taisteluihin vuosina 432–431 eaa. ja kunnostautui urhoollisuudellaan pelastaen mm. ystävänsä Alkibiadeen hengen, toimi vuonna 406 lyhyen aikaa ns. viidensadan neuvoston jäsenenä ja johtavana prytanina ja yritti estää kansankokousta langettamasta kuolemantuomiota kuudelle strategille, jotka Lesboksen lähettyvillä käydyn voittoisan Arginusain meritaistelun yhteydessä olivat jättäneet pelastamatta aaltoihin menehtyneet ateenalaiset.

Laivaston komentajat tuomittiin kuitenkin kuolemaan. Hän osoitti myös rohkeutta kieltäytymällä tottelemasta 30 tyrannin käskyä osallistua erään kansalaisen vangitsemiseen. Hänen ei tiedetä poistuneen kotikaupungistaan muutoin kuin ollessaan sotapalveluksessa. Eräissä käsikirjoituksissa miehen tosin sanotaan käyneen kerran Isthmoksessa, Korintin kannaksella, mutta tieto on epävarma.

Sokrateen fyysisistä ominaisuuksista tiedetään, että hän oli lyhyenläntä, tanakka, fyysisesti vahva ja aikalaisten mukaan ulkonäöltään poikkeuksellisen ruma mies. Se ei näytä häntä kuitenkaan vaivanneen eikä se vähentänyt hänen suosiotaan nuorten parissa. Tarinoiden mukaan hän aiheutti Potidaian taistelussa tavatonta pelkoa vihollisten keskuudessa ulkonäöllään. Sokrates teki itse pilkkaa pystynenästään, jonka avulla hän kykeni omien sanojensa mukaan tehokkaammin aistimaan luonnon tuoksut kuin kotkan nenän avulla.  Hän myös naureskeli paksuille huulilleen, jotka kuulemma tekivät suudelmasta erityisen nautittavan. Luotaantyöntävästä ulkonäöstään huolimatta hän oli naimisissa Ksanthippa-nimisen naisen kanssa ja sai hänen kanssaan ainakin kolme poikaa, jotka olivat nimeltään Lamprokles, Sofronikos ja Meneksenos.

Avioliitto ei tarinoiden mukaan ollut kovin sopuisa, sillä kiivasluontoinen vaimo sai tavan takaa aiheen parjata miestään, joka käytti aikansa mieluummin väittelyyn kuin huolehti perheestään. Kaskujen mukaan Sokrates otti vaimonsa sättimiset rauhallisesti. Kerran Ksantippa raivosi ankarasti miehelleen ja heitti lopuksi vihastuksissaan likaämpärin hänen niskaansa. Sokrates totesi rauhallisesti jätteitä yltään pyyhkiessään, että ukkosta seuraa aina sade.

Lopun elämänsä hän vietti Ateenassa pääasiassa ihmisten kanssa toreilla ja kaduilla keskustellen.  Sokrates sai tavattoman suosion ateenalaisnuorukaisten keskuudessa, sillä hän oli ylivertainen väittelijä ja paljasti armottomasti monien sofistikiistakumppaniensa tietämättömyyden ja pöyhkeyden.

Ehkä kaikkein parhaiten nykypolvi tuntee Sokrateen siitä, että häntä syytettiin Ateenassa jumalattomuudesta ja nuorison turmelemisesta ja että hänet tuomittiin oikeudessa tyhjentämään kuolettava myrkkypikari vuonna 399 eaa. Näin hän on jäänyt filosofian historiaan ensimmäisenä ajattelunsa vuoksi kuolemaan tuomittuna filosofina. Sen vuoksi hän on saanut jälkipolvilta marttyyrin sädekehän.

Sokrateen elämää kuvaavat keskeiset lähteet

Monissa tutkimuksissa on korostettu sitä, ettei Sokrates itse kirjoittanut mitään vaan että hänen oppilaansa tallensivat Sokrateen ajatukset teksteihinsä. Tämä ei kuitenkaan tarkasti ottaen pidä paikkaansa, sillä ollessaan viime hetkiään vankilassa hän Platonin mukaan kirjoitti hymnin Apollonille ja teki Aisopoksen saduista runoja. Sokrateen tekstejä ei ole kuitenkaan säilynyt, ja kaikki se mitä hänestä ja hänen ajattelustaan tiedetään, perustuu muutamaan keskenään ristiriitaiseen lähteeseen. Ne ovat jaettavissa kolmeen ryhmään: attikalaiseen komediaan, Sokrateen saaman kuolemantuomion aiheuttamaan apologeettiseen ja pamflettikirjallisuuteen ja ns. sokraattiseen dialogiin.

Vanhin Sokrateehen liittyvä kirjallinen kuvaus on vuodelta 423, jolloin Sokrates oli 47-vuotias.  Kuvaus löytyy kreikkalaisen näytelmäkirjailija Aristofaneen (n. 445–385 eaa.) näytelmästä Nefelai eli Pilvet, jolla kirjailija voitti kolmannen palkinnon komediakilpailussa. Teos on varsin ristiriitainen, sillä siinä antiikin tunnetuimpiin kuuluva komediankirjoittaja pilkkasi sangen raskaasti ystäväänsä ja tuttavaansa Sokratesta. Jälkeenpäin on pohdittu sitä, miksi Sokrates joutui Aristofaneen hampaisiin, mutta mihinkään kattavaan tulkintaan ei ole päädytty. Toki tiedetään, että Sokrates oli muidenkin tuon ajan komediankirjoittajien suosikki. Ilmeisesti hänen henkilöhahmonsa oli niin herkullisen lystikäs, että miehestä saattoi helposti tehdä komedioiden sylkykupin. Täytyy muistaa, että tuon ajan Ateenassa kirjailijat eivät voineet kirjoittaa komedioita fiktiivisistä, keksityistä tyypeistä, vaan näytelmien henkilöillä täytyi olla lihalliset, kaikkien tuntemat vastineensa. Tiedetään nimittäin, että eräässä vaiheessa näytelmäkirjoittajia kiellettiin irvailemasta tunnettujen ateenalaisten kustannuksella ja tämän kiellon takia näytelmäkirjallisuus kuihtui lyhyeksi aikaa kokonaan. Niinpä kielto oli lopulta purettava, jotta ateenalaisten rakastamia näytelmiä päästiin jälleen esittämään.

Aristofaneen näytelmä Pilvet kertoo tarinan eräästä ateenalaisesta, jonka poika pistää taloutensa sekaisin hevoskilpailuissa. Niinpä isä päättää ohjata poikansa Sokrateen oppiin, jotta tämä oppisi mestarilta sananselittämisen taidot ja kykenisi siten pääsemään eroon velkojiaan.  Näytelmässä Sokrateesta annetaan nykykatsannon mukaan täysin harhaanjohtava kuva: Sokrates esitetään korkealla keinussa, “pilvissä leijuvana” sofistina, joka filosofoi auringosta, vaikka hän muiden lähteiden mukaan oli jo tuolloin tehnyt selvän pesäeron sofisteihin.

Aristofaneen luomassa Sokrateessa on nähtävissä kaksi kerrostumaa, joiden ainekset komediankirjoittaja on saanut aikakauden muilta kirjoittajilta, sillä hänen ei tiedetä paneutuneen erityisen syvällisesti Sokrateen ajatteluun. Arvellaan, että Aristofanes olisi saanut näytelmäänsä liittyvät luonnontieteelliset käsitykset Anaksagoras-nimiseltä luonnonfilosofilta. Anaksagoras esitti nimittäin jumalattomia ajatuksia luonnosta. Hänen mukaansa aurinko oli vain noin Peloponnesoksen niemimaan kokoinen palava kivi. Tämä väite loukkasi selvästi tavallisten ateenalaisten uskonnollisia tunteita, sillä aikakauden kadunmies uskoi, että aurinko oli jumala. Eikä siinä vielä kaikki. Näytelmässä Sokrates esitti, että pilvet aiheuttavat sateen eikä ylijumala Zeus, mikä loukkasi myöskin ateenalaisten uskonnollisia näkemyksiä. Näytelmässä Aristofanes väärensi myös Sokrateen eettiset näkemykset aikakauden sofistien parodiaksi. Aristofaneen näytelmä olikin melkoinen karhunpalvelus Sokrateelle, sillä se juurrutti tavallisten ateenalaisten mieliin täysin virheellisen kuvan ajattelun mestarista. Juuri tuon kuvan vuoksi Sokrates joutui myöhemmin kriittisen yleisen huomion kohteeksi.

Sokrateen kuolemantuomion jälkeen ilmestyi useita hänen elämäänsä käsitteleviä teoksia, mutta niistä suurin osa on tuhoutunut. Filosofian mestaria on käsitellyt tuotannossaan hänen ihailijansa, palkkasotilas ja historiankirjoittaja Ksenofon (430–354 eaa.) teoksissa Apomnemoneumata eli Muistelmia, Symposion eli Pidot ja Apologia eli Sokrateen puolustuspuhe. Sokrates esiintyy myös hänen teostensa Anabasis ja Taloudenhoitaja alussa, mutta ei ole näiden teosten keskushenkilö. Ksenofonin Sokrates on asiallinen ja varsin proosallinen henkilö, mikä myöhemmin, erityisesti  saksalaisella kielialueella on herättänyt kritiikkiä Ksenofonin tulkintaa kohtaan. Ksenofon ei itse ollut Sokrateen kuolemantuomion aikoihin Ateenassa, ja hän väittää saaneensa tietonsa Hermogenes-nimiseltä henkilöltä, jota ei kuitenkaan muista lähteistä voida identifioida. Ksenofonin kirjoittama puolustuspuhe poikkeaa selvästi sisällöllisesti ja tyylillisesti Sokrateen oppilaan Platonin kirjoittamista Sokrateen viime vaiheita käsittelevistä teksteistä. Ksenofon raportoi tapahtumista kuin lehtimies, kun taas Platonin todistajan ote on runollisempi ja henkisempi. Filosofi Bertrand Russell toteaa Burnett’ia siteeraten, että “puolustaessaan Sokratesta Ksenofon onnistuu liian hyvin. Sokratesta ei olisi koskaan tuomittu kuolemaan, jos hän olisi ollut semmoinen”.

Se, mitä jälkipolvet tietävät filosofian isästä Sokrateesta perustuukin ennen kaikkea Platonin kirjoituksiin.  Jollei hän olisi tallentanut opettajansa ajatuksia, Sokrateella ei olisi niin merkittävää asemaa länsimaisen ajattelun keskushahmona. Filosofi Bertrand Russelin mukaan Platon käyttää Sokratesta omien mielipiteidensä äänitorvena ja että Sokrates onkin itse asiassa Platonin luoma henkilöhahmo.

Platon käsittelee Sokratesta useimmissa meidän päiviimme asti säilyneissä teksteissään, joissa hän käyttää esitystapana vaivatonta ja luontevaa dialogiamuotoa. Tunnetuimmat Platonin Sokrateen elämää kuvaavat teokset ovat Apologia Sokratous, Sokrateen puolustuspuhe, jonka on arveltu olleen Platonin ensimmäinen julkisuuteen tarkoitettu teos. Toinen myös laajasti Sokratesta käsittelevä teos on Faidon, jossa Sokrates vähää ennen kuolemaansa puhuu sielun kuolemattomuudesta ja kolmas Kriton, jossa Sokrates kieltäytyy pakenemasta vankilasta ja rikkomasta siten lakeja. Muissakin dialogeissaan, kuten Ion ja Symposion eli Pidot Sokrates esiintyy keskeisesti.

Kenties Puolustuspuhetta tarkemmin Platon kuvaa Sokrateen ajattelua dialogissa Faidon, jossa Sokrates vankilassa ollessaan puhuu sielun kuolemattomuudesta ja jossa kuvataan karun liikuttavasti Sokrateen kuolemaa. Lihallisimmin Sokrates esiintyy dialogissa Pidot, jossa kuvataan tragediakirjailija Agathonin talossa pidettyjä juhlia ja niiden pöytäkeskusteluja rakkaudesta. Dialogissa Sokrates paljastuu paljon viiniä kestäväksi mieheksi, joka sai kunniapaikan juhlavieraana. Teoksessa Sokrateen värikäs, viinistä juopunut oppilas Alkibiades pitää opettajansa ylistykseksi kuuluisan puheensa, jossa hän vertaa Sokratesta satyyrinkotelossa säilytettävään jumalkuvaan. Pitoihin osallistuva näytelmäkirjailija Aristofanes tuo keskusteluun henkevän lisänsä puoliksi leikillisellä, puoliksi vakavalla puheellaan, jossa hän kuvaa ihmiset puolikkaiksi, kukin kadottamaansa toista puolikasta etsiviksi.

Ainoa varsinainen historiallinen dokumentti, joka kertoo, että Sokrates ei ole Ksenofonin tai Platonin mielikuvituksen tuote, on ateenalaisen, melko tuntemattoman runoilijan Meletoksen vuonna 399 eaa. laatima syytekirjelmä, josta selviää, minkä lakipykälien perusteella Sokrates tuomittiin.

 Ateenan poliittisen järjestelmän kehityksestä

Ateenaan kehittyi 560-luvulla tyrannia, kun aatelismies Peisistratos kaappasi vallan itselleen. Vaikka hän oli tyranni, hän piti voimassa arvostetut Solonin lait ja johti kaupunkivaltiota taitavasti. Hänen aikanaan kaupungin elinkeinoelämä, mm. kauppa ja käsityö kehittyivät nopeasti taloudellisten uudistusten ansiosta. Vuonna 527 eaa. Peisistratos luovutti vallan pojilleen Hippiaalle ja Hipparkhokselle, mutta heillä ei ollut isänsä valtiomiestaitoja. Seurauksena oli valtataistelu oligarkisen poliitikkoryhmän ja kansanvaltaisia ihanteita korostavan ylhäisaateliseen alkmaionidien sukuun kuuluneen Kleistheneen välillä. Kamppailu päättyi Kleistheneen voittoon: tyranni Hippias karkotettiin vuonna 510 eaa. ja Harmonides– ja Aristogeitos-nimiset salaliittolaiset murhasivat Hipparkhoksen vuonna 514.

Kleisthenes tukeutui valtakamppailussaan alempiin väestöryhmiin ja toteutti voitettuaan laajan demokraattisen uudistuksen vuonna 508. Hän lakkautti väestön jakamisen lukuisiin fyleihin, ns. heimokuntiin, sillä tuo jako oli taannut aateliston vankan aseman Ateenassa. Kleistheneen uudistuksen jälkeen valtio rakentui uudelle perustalle. Kleisthenes jakoi Attikan 10 fylehen, jotka jakaantuivat puolestaan 100 demokseen, pitäjään. Myöhemmin demosten määrä vielä lisääntyi. Muutoksen yhteydessä korvattiin myös 400:n neuvosto ns. 500:n neuvostolla (bule). Jokainen fyle valitsi vuosittain keskuudestaan arvanvedolla 50 edustajaa tähän neuvostoon. Jokaisen yksityisen fylen jäsenet toimivat kymmenesosan vuotta eli 35 päivää ns. prytaneina ja muodostivat 500:n neuvoston työvaliokunnan. Sen kokouspaikkana oli Ateenan kaupungintalo prytaneion.

Uudet paikalliset fylet muodostivat myös Ateenan sotilasjärjestelmän perustan, sillä jokainen niistä asetti valtion käytettäväksi rykmentillisen sotilaita. Lisäksi joka vuosi valittiin 10 strategia uuden sotajoukon johtajiksi. Kleistheneen uudistusten jälkeenkin valtion ylimmät virat jäivät edelleen kahden ylimmän luokan haltuun. Koska 500:n neuvostosta muodostui kuitenkin valtion hallinnon keskeisin elin, demokratia laajeni kaiken aikaa.  Sitä tuki myös omalaatuinen ostrakismoslaki, jonka avulla kansankokous saattoi karkottaa maasta 10 vuodeksi jokaisen Ateenan demokratiaa uhanneen henkilön.

Vuonna 487 toteutettiin tärkeä valtiosääntöuudistus valtiomies ja sotapäällikkö Themistokleen (524–459 eaa.) aloitteesta. Valtiomies Perikleen (n. 495–429 eaa.) aikana 400-luvun puolivälissä demokratia saavutti huippunsa. Koska Ateenassa ei aikaisemmin maksettu palkkioita valtiollisten tehtävien hoitamisesta, alemmista yhteiskuntaluokista ei löytynyt halukkaita julkisten tehtävien hoitamiseen. Perikleen toimesta ryhdyttiin maksamaan näistä tehtävistä päivärahaa. Kun kansantuomarinvirka tarjosi näin yksinkertaisen tavan ansaita elanto, tosin vaatimattoman, alhaissäätyiset thetien-luokan jäsenet ilmoittautuivat runsaslukuisasti vuosittaisen tuomariluettelon arvontaan. Myös julkiset virat täytettiin arvalla eri yhteiskuntaluokkien jäsenillä. Jokaisella kansalaisella oli arvontajärjestelmän avulla mahdollisuus päästä neuvoston jäseneksi, kansantuomariksi tai alemmaksi virkamieheksi.

Ateenan tappio peloponnesolaissodassa vuosina 431–421 eaa. heikensi kansapuolueen ja sen radikaalipolitiikkojen asemaa. Vuonna 405 spartalainen Lysandros löi ateenalaiset Aigospotamoin luona käydyssä taistelussa ja valtasi Ateenan seuraavana vuonna. Siellä hän antoi määräyksen Ateenan ja Pireuksen välisten muurien purkamisesta ja auttoi valtaan 30 tyrannia, jotka ryhtyivät tiukasti toteuttamaan harvainvaltaista hallitusjärjestelmää yrittäen rajoittaa poliittiset oikeudet noin 3000 hyvässä asemassa olevalle kansalaiselle. Pysyäkseen vallassa 30 tyrannia turvautuivat hirmuhallintoon, jonka aikana 1500 kansanpuoleen jäsentä surmattiin. Tyrannien raa’at menettelytavat synnyttivät kuitenkin vastarintaa ja kahdeksan kuukauden kuluttua heidät syöstiin ateenalaisen Thrasybylos-nimisen poliitikon johdolla vallasta vuonna 403. Sen jälkeen demokratiaa valvottiin erittäin tarkasti ja jokainen, joka koettiin sen uhkaajaksi, joutui toimenpiteiden kohteeksi. Ateenaa voidaan kutsua tuossa vaiheessa radikaalidemokratiaksi, jossa kaikenlaisia ja ihmisiä asioita epäiltiin demokratian vastaisiksi. Sokrateen kuolemantuomio on nähtävä nimenomaan tätä taustaa vasten.

 Sokrateen ajattelun keskeiset piirteet

Sokrateen filosofiasta ja sen keskeisistä periaatteista on näin lyhyessä esityksessä mahdoton antaa täysin kattavaa kuvaa, mutta Sokrates uskoi ennen kaikkea, että filosofian tehtävänä on pyrkiä löytämään erilaisten ilmiöiden ja ennen muuta ihmisen olemus, jolloin tieto vapauttaisi ihmisen toteuttamaan omaan olemustaan ja suhtautumaan ilmiöihin oikealla tavalla. Hän korosti, että sellainen ihminen joka vapautuu harhakuvitelmistaan ja saavuttaa oikean tiedon, oikean itsetuntemuksen, tietää myös, kuinka tulee elää. Tämän vakaumuksensa hän ilmaisi kuuluisalla lauseella: Hyve on tietoa. Kaiken tietämisen korkeimman päämäärän hän ilmaisi lauseessa: Tunne itsesi.  Kukaan ihminen ei tee pahaa tieten tahtoen, vaan pahan tekeminen on erehdystä ja johtuu väärästä tiedosta. Oman tietämättömyyden tunnustaminen on hänen mukaansa kaiken tiedon lähtökohta. Ihmisen tulee vapautua luulotellusta tiedosta ja pyrkiä hellittämättömästi todelliseen tietoon.

Sokrateen merkitys oli siinä, ettei hän saarnannut ulkokohtaisesti ihannoimistaan asioista vaan toteutti niitä järkähtämättömästi myös omassa elämässään. Vaikka hänen ulkoinen elämänsä ei ollutkaan kovin värikästä, hänen sisäinen elämänsä oli sitäkin mielenkiintoisempaa. Hän osoitti selkeästi sen, että ihmisen henkinen rikkaus on aina arvokkaampaa kuin materiaalinen hyvinvointi ja aineellinen rikkaus. Näin hänestä on muodostunut lukemattomien sukupolvien ajattelijoiden ja intellektuellien henkinen esikuva ja intellektuaalisen elämäntavan symboli.

Sokrateen perinnön vaalijat

Sokrateen henkinen perintö ilmenee ennen kaikkea kyynikkojen ajattelussa. Heistä tunnetuin oli filosofi Antisthenes, joka oli läsnä kun Sokrates nautti myrkkymaljansa. Antisthenes opetti Ateenassa Kynosarges-kymnaasissa. Hän oli tunnettu nautinnon halveksija, joka kulki kerjäläiseksi pukeutuneena ja loi kyynikoiden koulukunnan. Hänen mukaansa ihmisen tuli vapautua kaikista turhista mielihaluista ja tarpeista, kaikesta “maailmallisesta”. Ihmisen toiminnan tavoitteena tuli olla autarkia, täydellinen riippumattomuus ulkoisista oloista. Tämä tavoite on mitä ilmeisimmin saatu Sokrateelta, joka ei antanut materiaalisten seikkojen vaivata elämäänsä. Koulukunnan jäsenet hylkäsivät myös valtionuskonnon ja antoivat myöhemmin piutpaut yleisille käytösnormeille. Näistä kurittomista tunnetuin oli Diogenes. Kyynikot arvostivat askeettista elämäntapaa ja vähään tyytymistä. Heidän mielestään onni oli saavutettavissa vain hyveen avulla.

Sokrates oli esikuvana myös kyreneläiselle koulukunnalle, jonka tunnetuin edustaja oli vuosina 435–360 eaa. elänyt Sokrateen oppilas Aristippos, joka mestarin kuolemantuomion aikoihin oli Aiginassa. Aristippoksen perustama kyreneläinen koulukunta korosti aivan päinvastaisia arvoja kuin kyynikot. Aristippos kannatti elämänmyönteistä ja hienostunutta maailmanmiehen filosofiaa eli hedonismia (kreik. hedone < mielihyvä). Hänen mukaansa ylin hyvä on nautinto, mikäli ihminen ei anna sen hallita itseään.  Menneelle ihminen ei voi mitään ja tulevaisuudesta ei ole tietoa, joten vain nykyhetkestä ihminen saattoi olla varma. Koulukunnan edustajat arvostivat hyvää ruokaa ja viinejä sekä naiskauneutta.  Ihmisen tuli ottaa vastaan ne ilonaiheet, joita nykyhetki tarjoaa ihmiselle.  Koulukunta vaikutti voimakkaasti myöhemmin epikurolaisuuden esiin nousuun, sillä vuosina 342–270 eaa. elänyt filosofi Epikuros korosti lähes samoja periaatteita kuin satakunta vuotta aikaisemmin elänyt Aristippos.

Sokrateen älyllistä perintöä vaali myös megaralainen koulukunta, jonka Sokrateen oppilas Eukleides perusti. Häntä ei saa kuitenkaan sekoittaa samannimiseen hellenistisen ajan matemaatikkoon ja geometrian kehittäjään. Megaralaiset korostivat, että liike ja muuttuminen eivät ole todellisia ilmiöitä ja että aistihavainnot ovat harhaanjohtavia. Sokrateen vaikutus heidän ajattelussaan ilmeni siinä, että he arvostivat keskusteluntaitoa ja halusivat ruotia tavallisia arkipäivän käsitteitä syvällisesti. Monista megaralaisista tuli myöhemmin rikkiviisaita hiuksenhalkojia, jotka eivät ole jättäneet kovin merkittävää panosta länsimaiseen ajatteluun.

Kun näiden koulukuntien filosofinen perintö on aikojen saatossa vaipunut jo historian hämäriin, Sokrateen merkittävimmän oppilaan Platonin asema antiikin filosofian keskeishahmona on vahvistunut jatkuvasti. Kun Sokrates on myyttinen, paljolti juuri Platonin luoma hahmo, Platonin oma henkilöhistoria tunnetaan jo paremmin useasta lähteestä. Me emme kuitenkaan tiedä kovin tarkasti, mitkä ajatukset hän sai opettajaltaan ja mitkä olivat pelkästään hänen itsensä luomia.  Todennäköisesti useimpien hänen teorioidensa juuret ovat Sokrateen ajattelussa, mutta hän kehitteli opettajansa oppeja merkittävästi eteenpäin.

Platon kuului ateenalaiseen ylhäisösukuun. Hänen isänsä Aristonin sanottiin polveutuvan Ateenan viimeisestä kuninkaasta Kodroksesta ja äitinsä Periktioneen sanottiin puolestaan olleen kuuluisan lainsäätäjä Solonin sukua. Platon syntyi vuonna 427 ja sai säätynsä mukaisen ylhäisnuorukaisen kasvatuksen ja koulutuksen, johon kuului luku- ja kirjoitustaidon opetuksen ohella runsaasti runoutta sekä fyysistä kasvatusta, joten hänen kasvatuksessaan toteutui kreikkalaisen kasvatuksen kuuluisa periaate: terve sielu terveessä ruumiissa.  Platon kunnostautui nuorukaisena erityisesti fyysisissä mittelöissä, sillä hän oli ruumiiltaan tavattoman vankka. Hän saikin voimistelunopettajalta lempinimen Platon, leveän rintansa ja otsansa takia.  Platon tarkoittaakin suomeksi leveää. Hän hakeutui vuonna 408 noin 20-vuotiaana Sokrateen oppilaaksi, hylkäsi haaveet poliitikon urasta ja kulki Sokrateen piirissä noin 11 vuotta, aina Sokrateen kuolemaan saakka.  Mestarin kuolema oli suuri järkytys hänen oppilailleen, erityisesti Platonille, joka ei voinut ymmärtää sitä, miksi Ateenan 500:n neuvosto oli langettanut kuolemantuomion ihmisistä jaloimmalle. Sen vuoksi Platon suhtautui myöhemmin kotikaupunkiinsa ja sen poliittisiin instituutioihin hyvin vihamielisesti.

Toisin kuin Sokrates Platon matkusteli laajalti eri puolilla Välimerta, mm. Egyptissä, missä hän tutustui itämaiseen viisauteen.  Vaikka Platonin mielenkiinnon kohteena oli erityisesti ihminen, hän oli perehtynyt myös matematiikkaan, jota hän piti suuressa arvossa.  Platon yhdisti keskenään Herakleitoksen opin maailman alituisesta muuttumisesta, joka ilmenee lauseessa Panta rhei eli Kaikki virtaa, ja Parmenideen ajattelun, jonka mukaan asioiden moninaisuus ja muuttuminen ovat aistiharhoja, vain muuttumaton ykseys ja ikuisuus ovat tosiolevaista. Platon oletti, että on olemassa kaksi maailmaa: 1) mainen ja muuttuva maailma, joka voidaan tavoittaa aistien avulla ja 2) ikuinen, transsendenttimaailma, joka voidaan tavoittaa vain ajattelun tai sielun avulla.

 Tätä maailmaa Platon kutsui ideoiden maailmaksi, josta aistimaailma on vain epätäydellinen heijastuma. Ideat olivat Platonilla alun alkaen vain puhtaita käsitteiden määritelmiä, kuten hyvyys, rohkeus, hurskaus jne. Hyvyyden idea näyttää olleen Platonilla muita tärkeämmällä sijalla. Se sisäinen voima, joka kannustaa sielua lähestymään ideoita mahdollisimman paljon myös maisessa elämässä, on ennen kaikkea Eros, rakkaus hyvään, kauniiseen ja toteen.  Rakkaus kohdistuu ensin alempiasteiseen, esimerkiksi ruumiiseen, mutta siitä se siirtyy yhä korkeampaan ja lopulta kauneuteen ja hyvyyteen. Tätä on jälkeenpäin kutsuttu ns. platoniseksi rakkaudeksi.

Platonin ajattelun keskeisin osa on juuri ideaoppi, jota hän kehitteli useissa teoksissaan. Hänen mukaansa ideat on ymmärrettävä yleisiksi ja reaalisia olioita täydellisimmiksi. Ideoiden maailma on muuttumaton ja ikuinen. Hän havainnollisti reaalimaailman ja ideamaailman eroa kuuluisalla luolavertauksella. Se on tunnetusti filosofian kuuluisin havainnollistus, jonka useimmat ei-filosofitkin tuntevat.

Platon kertoo, että reaalimaailmassa elävät ihmiset ovat kuin syntymästään saakka luolaan kytketyt ihmiset. He kykenevät näkemään vain luolan peräseinän, johon luolan aukosta lankeaa himmeä valo. Luolan ulkopuolella kuljetetaan erilaisia esineitä luolan suuaukon ohitse, jolloin niiden varjot lankeavat luolan peräseinälle. Ikänsä luolassa asuneet ihmiset uskovat, että nuo varjokuvat ovat todellisia olioita. Kerran kuitenkin yksi näistä vangeista vapautetaan ja hän pääsee lähtemään luolasta täyteen auringonvaloon.  Sinne tullessaan tämän miehen, jolla Platon tarkoitti ennen muuta Sokratesta, silmät aluksi häikäistyvät, mutta pian hänen silmänsä tottuvat kirkkaaseen päivänpaisteeseen ja hän ymmärtää, että luolassa nähdyt kuvat ovatkin vain varjokuvia.

Vertaus jatkuu. Luolan ulkopuolelle päässyt tuntee sääliä luolaan jääneitä kohtaan ja palaa heidän luokseen kertomaan näkemästään. Pimeässä luolassa hän ei kykene näkemään enää varjokuvia ja kertoo luolassa oleville näkemästään. Ihmiset eivät kuitenkaan usko hänen kertomustaan vaan leimaavat todelliseen valoon päässeen valehtelijaksi. Jos ylhäällä käynyt koettaisi vapauttaa luolan perälle kytketyt ja johdattaa heidät ihanaan päivänvaloon, hänen kimppuunsa hyökättäisiin ja hänet tapettaisiin. Platonin mukaan ihminen voi päästä näkemään ideamaailmaa vain filosofian avulla.

Ehkä merkittävimmän perinnön filosofian historiaan Platon on jättänyt yhteiskuntafilosofina. Hänen yhteiskuntafilosofisista pohdiskeluistaan kuuluisin on dialogi Politeia eli Valtio, jonka muotoutumiseen vaikutti olennaisesti hänen pettymyksensä Ateenan demokratiaan. Teoksen sisältöön vaikutti myös Spartan yhteiskuntajärjestelmä, jota Platon suuresti ihaili. Hän matkusti vuonna 390 eaa. Italian niemimaalle, jossa hän tutustui pythagoralaisuuteen ja oleskeli Sisiliassa Syrakusan tyrannin Dionysos I:n hovissa. Näihin aikoihin hän kehitteli ajatuksen filosofikuninkaasta, joka johtaisi maataan oikeamielisesti. Tähän liittyvät ajatukset hän esitti sitten teoksessaan Valtio, joka antiikin aikana jaettiin 10 kirjaan. Ne jakaantuvat useisiin jaksoihin, jotka ovat suhteellisen löysästi sidoksissa.

Valtio-dialogin alaotsakkeena on toisinaan käytetty ilmausta oikeudenmukaisuudesta. Tätä aihetta suurin osa teoksesta käsitteleekin. Platon samaistaa oikeamielisyyden harmoniaan ja väärämielisyyden puolestaan kaikenlaisiin yhteiskunnallisiin ristiriitoihin.  Ihannevaltiossa yhteiskunta on jakaantunut kolmeen eri luokkaan ja jokaisella luokalla on omat hyveensä.  Platonin mukaan alin luokka on elinkeinonharjoittajien luokka, jonka hyveenä on ahkeruus ja kohtuullisuus. Tähän luokkaan Platon ei kohdista erikoisempaa huomiota.

Elinkeinonharjoittajien on vain pidettävä huolta valtion aineellisista tarpeista. Seuraavana on sotilaiden luokka, joiden hyveenä on rohkeus ja voima. Ylimmäisenä oli lainvartijoiden luokka, joiden hyveenä on viisaus. Kun valtio on näin järjestetty, se jäljittelee parhaiten oikeudenmukaisuuden ideaa. Platonin valtiossa jokainen saa sen aseman, joka hänelle objektiivisesti kuuluu. Vartijoiden sielu saa filosofiahallitsijoilta tarvitsemansa ohjauksen, ja myös elinkeinonharjoittajien sielut voivat hyvin, jopa tervehtyvät, kun vartijaluokkaan kuuluvat estävät niitä toteuttamasta huonoja halujaan.

Platonin kehittämässä yhteiskuntamallissa kiinnitetään erityistä huomiota kasvatukseen. Se oli hänen mukaansa valtion kaikkein tärkein tehtävä. Valtion toteuttaman kasvatuksen kautta ihmiset ohjautuivat kukin optimaaliselle paikalleen yhteiskunnassa. Jokaisen kyvyt voitiin näin huomioida parhaiten. Kirjoituksissaan Platon oli ennen muuta sosiaalipedagogi, sillä kasvatuksessa tuli kohdistaa huomio ennen muuta yhteiskuntakelpoisten kansalaisten kasvatukseen. Hänen mielestään syntyperä ei saanut vaikuttaa lapsen koulutusmahdollisuuksiin, vain yksilön kyvyt ja lahjakkuus määräävät sen, millaista koulutusta lapselle ja nuorelle on annettava. Koulutuksen avulla yksilö voidaan sijoittaa sellaisiin tehtäviin, joista yhteiskunnalle koituu suurin hyöty. Niinpä elinkeinoharjoittajien lahjakkaalla lapsella oli mahdollisuus koulutuksen kautta sosiaaliseen nousuun.

Vastaavasti vartijaluokan lahjaton jälkikasvu voidaan ohjata heidän kykyjään vastaaviin alempiin tehtäviin.  Valtio-teoksessa esitetty opetussuunnitelma jää kuitenkin utopistiseksi ja on monissa suhteissa epärealistinen. Sitä huomattavasti tarkempi on jo teoksessa Nomoi eli Lait esitetty kasvatusohjelma. Platon on siinä luopunut perhe-elämän täydellisestä hylkäämisestä ja korostaa perhekasvatuksen merkitystä lapsen varhaisvaiheessa. Kaikissa kasvatusta käsittelevissä dialogeissa hän korosti filosofian ja matematiikan ensiarvoisuutta älykkäiden yksilöiden kasvatuksessa ja koulutuksessa.

Kaiken kaikkiaan Platon pohdiskeli kasvatusta hyvin nykyaikaisella tavalla ja oli monissa näkemyksissään paljon edellä aikaansa, mm. tarjotessaan tytöille samanlaisia kasvatus- ja koulutusmahdollisuuksia kuin pojillekin. Platonin vaikutus jälkipolvien elämään näkyi myöskin siinä, että hänen oppilaansa ostivat Akademos-heerokselle eli sankarille pyhitetyn gymnasionin. Tässä opinahjossa aloitti vuonna 387 Platonin johtama filosofikoulu, Akademeia, joka toimi yli 900 vuotta hengenviljelyn keskuksena. Siitä on muodostunut kaikkien myöhempien akatemioiden ja yliopistojen esikuva. Laitos lakkautettiin pakanallisena vasta vuonna 529 keisari Justinianuksen toimesta. Platon kuoli vuonna 347 eaa. 80-vuotiaana.

Platonin merkitys filosofian kehitykseen ja koko länsimaiseen ajatteluun on ollut äärimmäisen tärkeä. Turhaan ei ole englantilainen filosofi Alfred North Whitehead (1861–1947) todennut, että koko länsimainen filosofia on vain sarja alaviitteitä Platonin ajatuksiin. Saksalainen teologi Schleiermacher on puolestaan todennut, että Platon on “pyhimmän mystiikan korkeimpien huippujen tavoittaja”. Platon on joutunut myös hyökkäysten kohteeksi. 1900-luvun alkupuolella tunnettu ajattelija Karl Popper esitti voimakasta kritiikkiä Platonin valtioteoriaa kohtaan. Hän piti sitä autoritaarisena ja totalitaarisena. Myös Platonia puolustavia näkökantoja on esitetty, niitä on esittänyt mm. Ronald Levinson. Esimerkit osoittavat, että Platonin ja hänen kauttaan myöskin Sokrateen  ajatukset eivät ole pelkästään filosofian historiaa vaan että ne vuosituhansista huolimatta puhuttelevat yhä  tämän päivän ajattelijoita.  Keiden nykypäivän tiedemiesten ajatuksista taitetaan peistä vuonna 4342 jaa.?

Miksi Sokrateen ja Platonin henkinen perintö on tärkeä? Kun tarkastelee heidän ajatuksiaan, näyttäisi siltä, ettei ihmiskunnan historiassa ole tapahtunut kaikesta teknisistä edistysaskelista huolimatta kovin suuria mullistuksia.  Ihmisiä kiinnostavat yhä samat kysymykset kuin näitä antiikin ajattelijoitakin. Vaikka moni arvoitus onkin ratkennut, kysymyksiä on edelleen runsaasti. Ihmisessä on vielä valtamerten kokoisia arvoituksia, joihin tutkijat uteliaine nenineen eivät ole vielä päässeet nuuskimaan; Saharan kokoisia autiomaita, joissa ei vielä näy uteliaiden tutkijoiden jalanjälkiä.

Olen joskus kehitellyt ajatusleikin, jossa aikakoneen avulla nämä länsimaisen ajattelun keskeisimmät veijarit siirrettäisiin nykypäivään. Mitä he sanoisivat meidän ajastamme ja mikä herättäisi heissä suurimman ihmetyksen? Ilmeisesti he kokisivat aluksi jonkinlaisen kulttuurishokin, sillä teknistynyt maailmamme herättäisi heissä varmaan erilaisia pelkoja ja ihmetystä. Mutta nopeasti he luullakseni sopeutuisivat nykypäivän elämään. Sokrates löytäisi varmaan nopeasti boheemihengenheimolaisia katukahviloista ja baareista. Entäpä Platon? Hänen sijoittamisensa nykyaikaan tuntuu vaikeammalta. Mistä hän löytäisi hengenheimolaisia? Todennäköisesti hänellä olisi mielenkiintoa Ruotsin kirjallisuuden Nobel-komiteaa kohtaan tai häntä kiinnostaisi eri puolilla maailmaa elävät pienet utopistiyhdyskunnat. Kenties vanha filosofi pistäisi kukkaseppeleen päähänsä ja liittyisi hippiliikkeeseen. Varmaa kuitenkin on, että jostakin hänkin löytäisi nykypäivänä hengenheimolaisia ja huomaisi kiinnostavia yhtymäkohtia klassisen kauden Ateenan ja nykypäivän elämänmenon välillä, sillä ihmisen biologinen ja henkinen struktuuri eivät ole kovin paljon muuttuneet viimeisten 2500 vuoden aikana. Sen vuoksi menneisyydellä ja menneisyydessä syvällisesti pohdituilla asioilla on vielä paljon annettavaa kaikille niille, joita kiinnostaa arvoitus nimeltä ihminen.

Reijo Heikkinen

LÄHTEET

Aristofanes; Pilvet. Porvoo 1952.

Aspelin G.; Ajatuksen tiet. Yleinen filosofian historia. Juva 1995.

Benson H.H. (ed.); Essays on the Philosophy of Socrates. Oxford 1992.

Bruhn K.; Kasvatusopin historian kehityslinjoja. Keuruu 1977.

Flacelière R.; Sellaista oli elämä antiikin Kreikassa. Miten Ateenan suuruuden aikana elettiin. Porvoo 1972.

Fuchs J.W.; Antiikin sanakirja. Helsinki 1972.

Gerholm T. R. – S. Magnusson; Ajatus, aate ja yhteiskunta. Länsimaisten aatteiden ja tieteitten, poliittisten ja yhteiskunnallisten järjestelmien vuorovaikutus antiikista nykyaikaan. Porvoo 1972.

Heikel I.A.; Platon. Porvoo 1919.

Henrikson A.; Antiikin tarinoita 1-2. Juva 1993.

Kanerva J.; Platon. Teoksessa Platonista Bakuniin. Politiikan teorian klassikoita. Helsinki 1992.

Kansojen kirjallisuus I. Vanha aika vuoteen 500. Porvoo 1974.

Knuutila S.; Usko ja filosofia. Teoksessa Antiikin kulttuurihistoria. Porvoo 1981.

Ksenofon; Sokrates. Suom. Pentti Saarikoski. Keuruu 1985.

Linkomies E.; Platonin elämä ja teokset. Teoksessa Platon; Viisi tutkielmaa. Porvoo 1961.

Lundgren L.O.; Sokratesbilden från Aristofanes till Nietzsche. Stockholm 1978.

Marc-Wogau  K.; Filosofisk uppslagsbok. Upsala  1963.

Paananen U.; Valtiollinen historia. Teoksessa Antiikin kulttuurihistoria.  Porvoo 1981.

Pantzer A.(hrsg.); Der historische Socrates. Darmstadt 1987.

Platon; Sokrateen puolustuspuhe ja Kriton. Suomentanut ja johdannoin varustanut Päivö Oksala. Porvoo 1953.

Platon: Teokset I. Apologia; Kriton; Lakhes, Hippias, Ion, Euthyfron, Kharmides, Lysis, Protogoras. Suom. Marja Itkonen-Kaila – Marianna Tyni – Kaarle Hirvonen. Keuruu 1977.

Platon; Viisi tutkielmaa. Sokrateen puolustuspuhe – Kriton – Pidot – Faidros – Faidon. Suom. Päivö Oksala ja J.A. Hollo. Porvoo 1961.

Popper K.; Avoin yhteiskunta ja sen viholliset. Keuruu 1974.

Russell B.; Länsimaisen filosofian historia poliittisten ja sosiaalisten olosuhteiden yhteydessä varhaisimmista ajoista nykyaikaan asti.  I osa. Vanhan ajan filosofia – Katolinen filosofia. Suom. J.A. Hollo. 3. painos. Porvoo 1992.

Ryle G.; Plato´s Progress. Cambridge 1966.

Saarikoski P.; Sokrates ja Ksenofon. Teoksessa Ksenofon; Sokrates. Keuruu 1985. Saarinen E.; Länsimaisen filosofian historia huipulta huipulle Sokratesta Marxiin. 2. painos. Juva 1986.

Setälä P.; Oikeustiede. Teoksessa Antiikin kulttuurihistoria. Porvoo 1981.

Suuri maailmanhistoria. Osa 2. Kulttuurien synty 1200-200 eKr.  Brebols 1983.

Thesleff H.; Antiikki. Teoksessa Maailman kirjallisuus I. Antiikki – Itämaat. Toim. Rafael Koskimies. Keuruu 1963.

Thesleff  H.; Platon. Helsinki 1989.

Thesleff  H. – J. Sihvola; Antiikin filosofia ja aatemaailma. Juva 1994.

Vlastos G.; Sockrates. Ironist and Moral Philosopher. Cambridge 1991.

Vlastos G.; Socratic Studies. Cambridge 1993.