Reijo Heikkinen

K

eskisessä Euroopassa, ennen muuta Saksassa kehittyi 1800-luvun alkupuolella kansallisuusaate, jossa ryhdyttiin korostamaan oman kansakunnan arvoa ja ainutkertaisuutta. Aatteen vaikutuksesta varsinkin pienten kansakuntien ja kielialueiden piirissä syntyi suuri innostus oman kansankulttuurin ja kansanrunouden tutkimukseen. Noihin aikoihin monissa maissa nousi myös esille ajatus oman kansalliseepoksen luomisesta. Esikuvana olivat ennen muuta Kreikan kansalliseepokset Ilias ja Odysseia ja Saksan Nibelungein laulu. Eepoksesta haaveilevien mukaan jokaisella sivistyskansalla tuli olla oma eepos, joka ilmentäisi sen menneisyyttä ja suuruutta.

Suomen kansalliseeposidean isänä voidaan pitää Kaarle Akseli Gottlundia, kansanrunojen suurkerääjää ja Ruotsin metsäsuomalaisten löytäjää. Hän kirjoitti vuonna 1817 näin: “Jos tahdottaisiin kerätä vanhat kansanlaulut ja niistä muodostaa järjestelmällinen kokonaisuus, tulkoon siitä sitten eepos, draama tai mitä muuta hyvänsä, voisi siitä syntyä uusi Homeros.”

Gottlund ei kuitenkaan kyennyt itse toteuttamaan tätä ajatusta. Kajaanin piirilääkärinä vuosina 1833–1853 toiminut Elias Lönnrot toteutti viimein monien suomalaisten haaveen julkaisemalla vuonna 1835 Vanhan Kalevalan. Työtä edelsivät monet keräysmatkat rajantakaiseen Karjalaan. Elias Lönnrot laati Kalevalan tuntemiensa eurooppalaisten eeposten esikuvaa noudattaen ja käyttäen aineistona Kalevala-mitalla sepitettyä suomalaista kansanrunoutta. Kalevalan ilmestyminen vaikutti erittäin merkittävällä tavalla suomalaisen kansallistietoisuuden kehittymiseen.

Kalevalan vaikutuksesta myös kielemme rikastui ja runokieli uudistui. Lisäksi eepos vaikutti innoittavasti Suomen kaunokirjallisuuteen, kuvataiteisiin, arkkitehtuuriin ja musiikkiin. Kalevalan vaikutus ylsi myös maamme rajojen ulkopuolelle, Suomen sukulaiskansojen keskuuteen, jossa haluttiin myös ryhtyä toimiin oman eepoksen saamiseksi ja Kalevalan kaltaisen teoksen luomiseksi. Erityisen innostuneita eepoksesta oltiin Virossa, jossa Kalevalan vaikutuksesta heräsi innostus omaan kansalliseen muinaisrunouteen. Se vei myös Kajaanin piirilääkärin Elias Lönnrotin Suomenlahden eteläpuolelle 1840-luvulla.

Elias Lönnrotin Viron matka

Ensimmäisen kerran Elias Lönnrot perehtyi viron kieleen ja kulttuuriin jo opiskeluaikanaan, mutta viron harrastus jäi kuitenkin lääkäriksi valmistumisen jälkeen monien työkiireiden ja kulkutautiepidemioiden jalkoihin. Uudelleen Lönnrotilla heräsi mielenkiinto viroa kohtaan 1840-luvun alussa, jolloin hän ryhtyi kokoamaan aineistoa sanakirjojaan varten. Selvitäkseen työstä hän tarvitsi virkavapauden, mutta se myönnettiin hänelle vasta huhtikuun alkupuolella 1844, jonka jälkeen hän pääsi matkustamaan Suomenlahden eteläpuolelle.

Noihin aikoihin Suomessa ja Virossa käytiin keskustelua kummankin kielen ortografiasta eli oikeinkirjoituksesta. E. A. Ingman oli muutama kuukausi aikaisemmin tehnyt SKS:lle esityksen suomen kielen oikeinkirjoituksen perusteelliseksi uudistamiseksi. Vastaavasti Suomenlahden eteläpuolella, Virossa Eduard Ahrens oli vuonna 1843 esittänyt viron oikeinkirjoituksen uudistamista suomen esikuvan mukaisesti. Lönnrot odotti kielisisarusten uudistukselta paljon ja toivoi suomen ja viron välille vilkasta vuorovaikutusta, mutta hän joutui kuitenkin pettymään.

Päästyään viimein Viroon kesällä 1844 Lönnrot tutustui virolaiseen kollegaansa Friedrich Robert Faehlmanniin (1798–1850), joka oli Lönnrotin tavoin lääkäri, mutta samalla myös kirjailija ja kielentutkija. Ammatillinen tausta ja samankaltaiset harrastukset yhdistivät miehiä. Molemmat herrat olivat myös työnarkomaaneja, jotka itseään säästämättä uurastivat lääkärin työnsä ohessa monien uuvuttavien kirjallisten töidensä kimpussa. Tohtori Faehlmann oli Tarton suosituin lääkäri, jonka vastaanotolla tungeksi päivittäin jopa 60–70 potilasta. Lisäksi hän hoiti virkaatekevänä dietetiikan ja farmakologian professuuria, toimi Tarton yliopiston viron kielen lehtorina ja luotsasi päälle päätteeksi vielä puheenjohtajana Viron Oppineitten Seuraa. Monissa suomalaisille ystävilleen lähettämissään kirjeissä Lönnrot kiitteli virolaista isäntäänsä, jonka ansiosta hän pääsi veljeskansan sivistyneistön kokouksiin. Lisäksi hän opetti Lönnrotille viron kieltä. Suomen kansalliseepoksen isä ihaili kollegansa valtavaa työtarmoa monissa suomalaisille ystävilleen lähettämissään kirjeissä.

Tohtori Friedrich Robert Faehlmannilla on hyvin keskeinen asema 1800-luvun Viron kulttuurihistoriassa, esiin nousevan virolaisuusaatteen puolustamisessa ja kansan itsetunnon kohottamisessa maan muinaisrunouden avulla. Lisäksi hänellä oli erittäin merkittävä asema viron kielen kehittäjänä, sillä hän julkaisi tutkielmia myös viron kielestä. Faehlmannin ansiosta virolaiset ryhtyivät myös tallentamaan muinaisrunojaan.

Viron kansanrunous on vähintään yhtä rikasta kuin meillä Suomenlahden pohjoispuolellakin. Monet kansanrunouden tutkijat ovatkin olleet sitä mieltä, että Suomi on saanut tärkeimmät vaikutteensa juuri Virosta. Vanhimmat merkit Viron kansanrunoudesta löytyvät ikivanhoista kronikoista, joissa on tietoja myös ikivanhoista kansanrunoista. Saxo Grammaticus -niminen kronikoitsija mainitsee jo 1100-luvulla virolaisten sotureiden vahvistaneen itseään taistelua edeltävänä yönä laulamalla. Runsaasti on myös tietoja virolaisten kansanrunoista jo 1600-luvulta. Niinpä virolaiset ryhtyivät saksalaisen romantiikan vaikutuksesta tallentamaan ikivanhoja kansanlaulujaan ja satujaan 1800-luvun alussa.

Kun Suomessa vanhan kansanrunouden keruutyötä ryhtyi vaalimaan ja ohjaamaan Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, SKS, niin Virossa tästä toiminnasta vastasi pääasiassa vuonna 1838 perustettu Gelehrte Estnische Gesellschaft (Õpetatud Eesti Selts, Viron Oppineitten Seura), joka määrätietoisesti kohdisti huomionsa viron kielen, kirjallisuuden ja kansanrunouden tutkimiseen ja kansallishengen elvyttämiseen maaorjuudesta ja sorrosta kärsivässä maassa mottonaan: “Antakaamme kansalle eepos ja historia, ja kaikki on voitettu.”

Viron kansalliseepoksen alkuvaiheet

Virolaisen eepoksen luomiseen tarttui edellä mainittu Lönnrotin ystävä, tohtori Friedrich Robert Faehlmann, joka esitteli vuonna 1839 Viron Oppineitten Seuran kokouksessa hankkeensa Viron kansalliseepokseksi. Elias Lönnrotin julkaisema Vanha Kalevala oli ilmestynyt Suomessa neljä vuotta aikaisemmin ja se esikuvanaan Faehlmann päätti Seuran toimeksiannosta ryhtyä kokoamaan Harju-, Viru- ja Tartumaan rikasta paikallistarustoa, jossa sankarina oli Kalevalanpoika-niminen väkimies tai jättiläinen. Kalevipoeg, kuten häntä viroksi kutsuttiin, rakensi linnoja, hävitti petoeläimiä ja pani maanviljelyn alulle.

Tohtori Faehlmann olisi kenties jäänyt Viron historiaan Kalevipoeg-jättiläisestä kertovan runomuotoisen, saksankielisen eepoksen isänä, jolleivät hänen lukuisat työtehtävänsä olisi viivästyttäneet hanketta. Kalevipoeg-eepos jäi Faehlmannilta kuitenkin keskeneräiseksi, sillä hän kuoli keväällä 1850.

Elias Lönnrotin kirjeistä ei ilmene, keskustelivatko miehet Lönnrotin Viron matkan aikana Kalevalasta ja Kalevipoeg-eepoksesta. Ilmeisesti asia oli ainakin jossakin muodossa esillä, sillä Elias Lönnrot vietti suurimman osan Viron ajastaan eli noin puoli vuotta Faehlmannin vieraana. Useissa Viron kirjeissään Lönnrot toi ilmi kiitollisuutensa virolaiselle kollegalleen. Hänen avullaan Lönnrot kykeni hankkimaan runsaasti virolaista kirjallisuutta, jonka Lönnrot sitten vaivalloisesti kuljetti Pietarin kautta Suomeen.

Seuraavan kerran Faehlmannin nimi ilmenee Lönnrotin kirjeessä, jonka hän lähetti Viron oppineitten seuran sihteerille, E. Sachsendahlille tammikuun 4. päivänä 1851. Siinä hän tuo ilmi syvän surunsa ystävänsä, tohtori Faehlmannin poismenon johdosta. Lönnrotin mukaan Faehlmannin poismeno oli suuri menetys paitsi tieteelle myös virolaiselle kirjallisuudelle, sillä monet Kalevipoeg-tarusikermälle, kuten hän työtä nimitti, ominaiset piirteet, jotka vain Faehlmann tunsi, katosivat hänen mukanaan hautaan.

Sen jälkeen Lönnrot pohdiskeli laajasti Kalevanpojan arvoitusta ja nimen etymologiaa. Hänen mukaansa nimi oli yleinen lukuisten Suomenlahden rantamilla asuvien kansojen keskuudessa. Kalevipoegin Suomeen uimista käsittävää jaksoa ei hänen kuulemissaan Kalevan poikia käsittelevissä perimätiedoissa esiinny kuitenkaan lainkaan. Hän pohdiskeli Kalevan poikien arvoitusta näin:

“Nimet Kaleva, Kalevan poiat eivät alun perin merkinneet mitään pahaa; tämä voidaan päätellä siitäkin, että Arkangelin kuvernementin suomalaiset kutsuvat vieläkin nuoria, kauniita miehiä nimellä Kalevaiset. (...) Ei ole mahdotonta, vaan on pikemmin jopa todennäköistä, että Kalevan pojat olivat muinoin kulkukauppiaita, tästä nimestä on lähtöisin myös viron kielessä esiintyvä vaatteen nimitys, Kallev, samoin kuin suomen kielessä pienten, pyöreähköjen rasioiden nimitys, niitä näet kutsutaan vielä muutamin paikoin Kalevan vakoiksi. Sukunimeä Kaleva esiintyy Suomen talonpoikien keskuudessa yhä.”

Tohtori Kreutzwald luo Kalevipoegin

Friedrich Faehlmannin kuoleman jälkeen keskeneräiseksi jäänyttä eepoksen kokoamista jatkoi tohtori Friedrich Reinhold Kreutzwald (1803–1882), joka myös oli kirjailija ja lääkäri. Kreutzwaldia voidaan pitää Faehlmannin ohella Viron 1800‑luvun huomattavimpana kulttuurihenkilönä. Hän on jäänyt historiaan Kalevipoeg-eepoksen lisäksi viron kirjakielen kehittäjänä ja sen oikeinkirjoituksen uudistajana. Hän julkaisi Kalevipoegin ensimmäisen luonnoksen, joka käsitti 12 laulua, vuonna 1853. Valmis eepos, jonka nimi kuului kokonaisuudessaan Üks ennemuistene Eesti jut Kalevipoeg - Kalevipoeg, eine estnische Sage, ilmestyi erillisinä vihkoina vuosina 1857–1861. Tässä Baltian oppineille tarkoitetussa versiossa, joka koostui 20 laulusta ja 19 47 säkeestä, oli vironkielisen tekstin rinnalla myös saksankielinen käännös. Tuskin monikaan suomalainen tiennee sitä, että Viron tiukan sensuurin kiertämiseksi Kalevipoegin vironkielinen kansanpainos painettiin vuonna 1862 Suomen Kuopiossa. Tämä versio, jonka nimenä oli Kalewipoeg, üks ennemuistene Eesti jut, kaheskümnes laulus käsitti kaikkiaan 18 993 säettä.

Kreutzwaldin eepoksen kokoamistapa poikkesi selkeästi Lönnrotin käyttämästä metodista. Kreutzwald tulkitsi Kalevanpojasta kertovat kansantarinat yhtenäiseksi kansallissankaria käsitteleväksi runoelmaksi. Hän myös muokkasi runoelman rakennetta lisäämällä siihen uusia henkilöhahmoja ja episodeja, muutti suorasanaisen tarina-aineksen runomuotoon ja sepitti itse eepoksen rakennetta tukevia kerto- ja lisäsäkeitä. Kalevipoegin rakennetta ovat käsitelleet laajemmin mm. Uuno Karttunen vuonna 1905 ilmestyneessä väitöskirjassaan ja häntäkin perusteellisemmin virolainen August Annistin monissa tutkimuksissaan.

Vaikka Kalevipoeg onkin lähtökohdiltaan toisenlainen kansaneepos kuin Kalevala, sillä oli kuitenkin erittäin huomattava vaikutus virolaiseen kulttuurielämään. Se vahvisti virolaisten kansallista itsetuntoa ja tarjosi monia virkkeitä heidän kirjallisuuteensa ja taiteeseensa sekä folkloren keruuseen aivan kuten Kalevala meillä. Kalevipoeg ilmestyi suomeksi vuonna 1884 Kosti Raition lyhennettynä ja suorasanaisena käännöksenä. Helmer Winter käänsi runoelman kokonaisuudessaan runomuodossa suomeksi vuonna 1957.

Reijo Heikkinen

6.12.2006

Lähteet

Elias Lönnrot, Valitut teokset 1. Kirjeet. Toim. Raija Majamaa. SKS. Pieksämäki 1990.

Kuusi Matti – Pertti Anttonen, Kalevala-lipas. SKS. Pieksämäki 1985.

Majamaa Raija, Taustatietoja. Teoksessa Elias Lönnrot, Valitut teokset 1. Kirjeet. Toim. Raija Majamaa. SKS. Pieksämäki 1990.

Winter Helmer, Lukijalle. Saatesanat teoksessa Friedrich Reinhold Kreutzwald, Kalevipoeg – Viron sankarieepos. Suomalaisen Kirjallisuuden Seura. 2, muuttamaton pianos. Ensimmäinen pianos 1957. Hämeenlinna 1996.

Verkkojulkaisut ja -sivut

Saressalo Lassi, Kalevipoeg-eepoksen taustasta ja teemastosta. Osoitteessa

http://www.sci.fi/~ttsry/kalevipoeg.htm

http://kreutzwald.kirmus.ee/

http://kreutzwald.kirmus.ee/et/lisamaterjalid/ajatelje_materjalid?item_id=4&table=Persons

http://www.saunalahti.fi/arnoldus/kreutzwa.html

http://et.wikipedia.org/wiki/Kalevipoeg

http://fi.wikipedia.org/wiki/Kalevipoeg

http://fi.wikipedia.org/wiki/Friedrich_Reinhold_Kreutzwald

http://et.wikipedia.org/wiki/Friedrich_Robert_Faehlmann