LAIVALIIKENNETTÄ OULUJÄRVEN ULAPOILLA

Oulujärven laivaliikenteen vaiheita

Oulujärvi, myös Kainuun mereksi kutsuttu vesiaava, on Suomen neljänneksi suurin järvi. Sen suuret selät Ärjänselkä ja Niskanselkä antavat hyvin merellisen vaikutelman katsojaan. Aikaisempina vuosisatoina avara järvi oli lähinnä vain kalastajien ja tervansoutajien valtakuntaa, jonne muut eivät juuri uskaltautuneet. Säännöllistä vesiliikennettä Oulujärvellä ei vielä ennen 1840-lukua ollut.

Kajaaniin syntynyt teollisuus kuitenkin muutti tilanteen. Varsinkin Ämmäkosken sahan perustaminen Kajaaninjokeen vauhditti vesiliikenteen kehitystä Oulujärvellä. Uusi saha hankki 1800-luvun alussa suurenpuoleisia proomuja lautojen ja puutavaran kuljetuksia varten. Proomujen avulla lautoja ja lankkuja sekä muuta puutavaraa kuljetettiin Oulujärven poikki Kajaanista Vaalaan ja sieltä sitten jokikuljetuksena Ouluun. Ämmäkosken saha joutui vuonna 1835 oululaisen Snellman & G:sonin ja Paul Wahl & Co:n omistukseen. Kauppahuoneen omistuksessa sahan tuotantokapasiteetti kasvoi huomattavasti ja sahatavaran kuljetukset lisääntyivät. Niinpä yhtiö rakensi vuonna 1840 puutavaran kuljetusta varten purjelaiva Ämmän. Se laskettiin vesille elokuun 22. päivänä 1840 ja oli aikalaisten mukaan karaveli-tyyppinen. Alus oli juhlallinen ilmestys sivumyötäisessä pullistuneine purjeineen. 1800-luvun puolivälissä näitä aluksia oli jo kolme. Yksi niistä oli kuulemma epävakaa eikä totellut ohjausta ja ajoi sen vuoksi karille.

Ensimmäinen höyrylaiva Oulujärven liikenteeseen ilmaantui vuonna 1870, jolloin Snellmanin kauppahuone hankki puisen 12-hevosvoimaisen aluksen omistukseensa. Se sai nimekseen Ämmä. Laivan liikennöiminen alkoi huonoissa merkeissä, sillä neitsytmatkalle lähdettäessä taitamattomat laivamiehet peruuttivat sen Jauhokallioon, Ämmäkosken alapuolella. Niinpä Höyry-Ämmän peräpuoli kärsi törmäyksessä tuntuvia vaurioita. Laiva kuitenkin korjattiin ja se liikennöi säännöllisesti Kajaanin ja Vaalan välillä. Se oli kuitenkin ensisijaisesti rahtialus, joka hinasi perässään proomuja ja saattoi ottaa tarvittaessa myös matkustajia.

Seuraavilla vuosikymmenillä Oulujärvelle ilmaantui muitakin höyryaluksia. Vuonna 1880 liikenteeseen tuli ensimmäinen varsinainen matkustaja-alus nimeltään Yrjö. Se oli valmistettu Oulun konepajalla, mutta koottiin lopullisesti vasta Vaalassa. Laiva kuului myös Snellmanin kauppahuoneen omistukseen. Se liikennöi 16 vuoden ajan Kajaanin ja Vaalan väliä matkustajia ja rahtia kuljettaen. Matkasuuntia Suomessa -teoksessa vuodelta 1888 Yrjön laivamatkasta kirjoitettiin näin:

"Ouluun matkustetaan Kajaanista tavallisesti Oulujärven yli pienellä, kannellisella Yrjö-nimisellä höyryveneellä, joka tavallisesti kuljettaa 1-3 lastivenettä eli proomua jäljessään. Se ei ole viime kesinä aina tehnyt säännöllisiä retkiä, mutta tavallisesti se on lähtenyt Kajaanista joka maanantai, keskiviikko ja perjantai klo 8 a.p. ja Vaalasta klo 7 a.p. joka tiistai, torstai, lauantai. Se on jokseenkin sievä ja mukava, mutta ei aina siistissä kunnossa."

Vuosisadan vaihteessa rakennettiin Oulujärven laivaliikennettä varten Kajaaniin riittävä laivalaituri, Laivaranta, aivan Ämmäkosken alapuolelle. Paikka tunnettiin myös nimellä Saloranta, Salo-laivojen mukaan, jotka liikennöivät Oulujärvellä. Laivarannassa oli tuolloin vilskettä, sillä paikalla sijaitsivat myös Oulun tervaporvareiden Snellmanin ja Bergbohmin sekä pienempien ostajien tervanostopaikat. Höyrylaivojen vinssit kitisivät ahkerasti, kun tervatynnyreitä nostettiin veneistä laiturille, proomuihin ja alusten ruumiin. Paikalla seisoskeli runsaasti myös paikallista rahvasta ja pojanvintiöitä, jotka ihmettelivät Laivarannan hyörinää. Kaiken yllä leijaili voimakas tervanhaju, johon sekoittuivat väkiviinan löyhähdykset tervaporvarien ostoasiamiesten tarjotessa höylisti ryyppyjä ylämaiden tervojaan myymään tulleille känsäkourille.

Oulujärven laivaliikenteen kuningas vuosisadan vaihteessa oli epäilemättä entinen räätäli Matti Heikki Haapalainen, joka vuonna 1888 sai neulan heiluttamisesta tarpeekseen ja tokaisi:

"Ennen minä laivan teen kuin takin Hän aloitti liikennöimisen Koitto-nimisellä suippokeulaisella, epävakaalla ja kipinöitä sylkevällä laivankuvatuksella, jota paikkakuntalaiset kutsuivat epäkunnioittavasti prässiraudaksi. Koitto palveli matkustaja- ja rahtiliikennettä vuodet 1888-1910, minkä jälkeen se alennettiin Toukka-nimiseksi uittolaivaksi ja varppialukseksi.

Vuonna 1899 Haapalainen rakennutti itselleen Salo-nimisen aluksen. Se tehtiin Lamminveistämöllä, Kajaaninjoen ja Kaupunginlammen välisellä alueella. Kaikki laivan rakennustarvikkeet oli tuotava hevoskyydillä Oulusta. Koska Kajaanissa ei ollut riittävän ammattitaitoisia laivaseppiä, Haapalainen kutsui Oulun Konepajalta kaksi miestä töitä ohjaamaan. Heidän apunaan oli lisäksi kajaanilaisia työmiehiä. Työn edistyessä Haapalainen huomasi kauhukseen, että aluksen runko oli kiero. Se oli oikaistava, muuten laiva olisi saattanut puoltaa vaarallisesti ja jopa kaatua. Puuhakas räätäli keksi kuitenkin pätevän keinon: lähimetsistä haettiin kelohonkia ja niistä tehtiin kunnon tulet laivan alle. Kun liekit olivat kuumentaneet aluksen pohjan riittävän kuumaksi, miehet iskivät sitä suurilla moukareilla ja saivat kuin saivatkin rungon oikaistuksi. Kun laiva sitten monien vaikeuksien jälkeen laskettiin vesille, huomattiin, että Salo ui kevyesti kuin joutsen.

Se merkitsi kuitenkin sitä, että laivan potkuri ja peräsin jäivät vedenpinnan yläpuolelle. Pinnan alle ne saatiin vasta kun Saloon ahdettiin 300 tervatynnyriä painoksi. Niin laiva pääsi omin konein etenemään. Se saattoi viedä täyden lastin Vaalaan, mutta sieltä se oli hinattava toisen aluksen, epävakaan Koiton perässä takaisin Kajaaniin. Ensimmäinen kesä näin menikin, mutta talven tultua Haapalainen laittoi aluksen viimein lopulliseen kuntoon ja rakensi siihen entistä voimakkaamman koneen. Kunnostuksen jälkeen Salo oli 24 metrin mittainen ja 36-hevosvoimainen 100 matkustajaa kantava höyryalus, jonka kipparina oli pitkään Paavo Leinonen.

Kapteenin lisäksi Salo-laivalla työskenteli perämies, konemestari, lämmittäjä, kaksi kansimiestä, lipunmyyjä ja kokki. Hyttipaikkoja laivassa oli 20, mutta muut paikat olivat kannella. Matkustajat olivat tavallisesti rantakylien mälliä pureskelevia ukkoja ja huivipäisiä akkoja, jotka kiikuttivat pärevasuissa muikkuja, voita ja muita maalaistuotteita Kajaanin torille. Kotiin palatessa heillä oli mukanaan suolaa, nauloja, kangasta ja tupakkaa sekä muita kaupunkituomisia. Maalaisrahvaan lisäksi matkustajien joukossa oli arvonsa tuntevia virkamiehiä ja pönäköitä kauppiaita, jotka matkasivat Ouluun kauppoja hieromaan.

Keskikesällä matkustajien joukossa näkyi myös turisteja, arvokkaita herroja valkoisissa puvuissaan ja olkihatuissaan ja fiinejä rouvia päivävarjoineen ja suunnattomine hattuluomuksineen. Tätä parempaa väkeä rantakylien asukkaat kutsuivat lohilordeiksi. Nimi johtui siitä, että matkustavaisten joukossa oli vuosisadan vaihteessa runsaasti englantilaisia kalastusturisteja, jotka kävivät narraamassa Kajaaninjoen lohisaaliita ja matkasivat sen jälkeen Oulujärven yli kohti Oulua. Lohilordeja Oulujärven laivoilla näkyi ensimmäiseen maailmansotaan saakka.

Salo-laiva toimi matkustaja-aluksena yli 30 vuotta ja tuli kaikille Oulujärven rantakylien asukkaille ja laivamatkustajille tutuksi. Se poikkesi säännöllisesti laivareitin varren rantakylien laitureissa, joita paikalliset ihmiset kutsuivat rykyiksi. Ne muodostivat Kajaaninjoen varrella, Paltamossa ja Säräisniemellä ja Vaalassa eräänlaisen henkireiän avaraan maailmaan. Yksityisiin laitureihin Salo ei kuitenkaan poikennut, muutoin kuin poikkeustapauksissa. Kesävieraita saatettiin toki poimia matkan varrelta, jos heitä oltiin veneillä saattamassa. Laituripaikat eli rykyt olivat kesäisin nuorten kohtaamispaikkoja, joissa voitiin järjestää myös tansseja. Jostain haalittiin vain pelimanni ja pian polkan jyske kiiri pitkin vesiselkiä ja rantamia.

Vuonna 1911 Oulujärvelle ilmaantui myös toinen varsinainen matkustaja-alus, Salo II, todellinen Oulujärven selkien kuningatar. Se oli sisaralustaan suurempi ja siihen mahtui yli 150 matkustajaa. Molemmat Salo-laivat omisti Oulujärven Laivaosakeyhtiö, jonka osake-enemmistö oli laivuri Haapalaisella. Kun hän vuonna 1912 kuoli, yhtiön johtoon kohosi Kajaanin kappalainen, pastori Johannes Väyrynen, joka kirkollisista tehtävistään huolimatta oli mukana monissa maallisissakin hankkeissa.

Laivayhtiön yhtiökokoukset pidettiin mutkattomasti Kajaanin pappilassa. Pastori Väyrynen matkasi usein yhtiönsä laivalla kesäasuntoonsa, joka oli Kajaanin maalaiskunnan Koutaniemessä. Vaikka arvon pastori oli vuosisadan vaihteessa Kajaanin hengellisen ja taloudellisen elämän johtomiehiä, hän muistutti ulkoasunsa ja mutkattoman käytöksensä vuoksi lähinnä tavallista rantakylien kalaäijää. Niinpä muutamien turistien olikin vaikea käsittää, kun tuo kalaäijä seisoi Salo II: n komentosillalla jaellen topakasti määräyksiä kapteenille, joka nöyrästi pysäytti laivan matkustajineen, jotta ukko saattoi laskeutua laivan perässä olevaan soutuveneeseen. Sitten äijä soutaa kitkutteli rantaan ja Salo II jyskytteli kohti Vaalaa.

Oulujärven laivaliikenteen kannattavuus heikkeni voimakkaasti ensimmäisen maailmansodan seurauksena. Lohilordit ja muut turistit katosivat Oulujärven laivoilta eivätkä maalaisisännät ja emännätkään liikkuneet entisessä määrin kaupunkiasioillaan. Laivayhtiö joutui kiristämään vyötään ja supistamaan kulujaan. Kun 1920-luvulla Oulujärven ympäristökuntien maantieverkosto koheni ja yksityisautoilu lisääntyi sekä Kajaanin ja Oulun välinen rautatieyhteys avattiin, ei hidas laivaliikenne kyennyt vastaamaan niiden haasteeseen. Sen seurauksena matkustaja-alukset vähitellen rapistuivat, joten Oulujärven Laivaosakeyhtiön ei auttanut muu kuin myydä Salo romuksi ja Salo II Kajaanin Puutavaraosakeyhtiölle hinaajaksi. Se tunnettiin myöhemmin Kajaani I -nimellä. Oulujärven laivaosakeyhtiön toiminta loppui vuonna 1938.

Sen jälkeen järvellä liikkui pääasiassa hitaita puutavarayhtiöiden hinaajia ja varppialuksia tukkilauttoja hinaten. Viime vuosina Oulujärven laivaliikenne on elpynyt muutamien entisöityjen alusten voimin. Näyttävimmin entisen höyrylaivakauden kunniakkaita perinteitä on jatkanut S/s Kouta, joka on toiminut kesäisin risteilyaluksena Oulujärven ulapoilla. S/s Kouta on entinen Vuokatti II-niminen höyryalus, joka valmistui Varkauden konepajalla vuonna 1921 ja liikennöi sen jälkeen Nuasjärvellä yhteisaluksena Kajaanin ja Vuokatin välillä. Tämä arvokas vanha rouva on 23 metriä pitkä ja 5,3 metriä leveä. Sen koneista irtoaa 121 hevosvoimaa, joiden voimin Kouta jyskyttää vakaasti pitkin vesiselkiä. Muutamat yksityiset ovat kunnostaneet huvikäyttöön myös eräitä Oulujärven vanhoja hinaajia. Niiden rauhallinen jyskytys Oulujärvellä tuo mieleen nostalgisia muistoja ajoilta, jolloin laivaliikenne oli vielä voimissaan.

(c) Reijo Heikkinen

08.09.2003